Kirjoitusjumi. Paljon on tapahtunut ja huomaan, että mieleni vaatii kirjoittamaan järjestyksessä kaikesta. Eli aloittamaan noin kahden viikon takaisista ajatuksista, jotka johtivat siihen, että vietin viikon Ruotsissa ja koin isoja juttuja Gotlannissa Soul Schoolissa. Niin isoja, että niitä on vaikea pukea sanoiksi. Mutta nyt hiljennän mieleni ja kirjoitan mitä sattuu ;)
Palasin Gotlannista viime torstaina ja ehdin levätä hetken ennen tätini hautajaisia. "Hautajaiset" olivat erilaisimmat missä olen koskaan ollut. Tapasimme hautaustoimiston edustajan Hakaniemen rannassa, johon hän oli tuonut tuhka-uurnan. Toimisto oli myös järjestänyt vene-taksikyydin Aabrahaminluodolle, jossa merituhkauksen saa pääkaupunkiseudulla tehdä. Mukana oli äitini, tätini puoliso ja 2 hyvää ystävää. Mielikuvat merituhkauksesta olivat hiukan ruusuisemmat kuin todellisuus. Tuhkan laskeminen mereen oli yllättävän raskas ja hankala juttu. Veneen kuski pelkäsi, että tuuli nakkaa tuhkat veneen päälle, joten puolison piti ottaa sukat ja kengät pois, kääriä lahkeet ja mennä polvilleen veneen perässä olevalle uimatasolle, josta hän sai varovasti uurnan kulma veden alla, valuttaa tuhkat mereen, kun kuski roikkui kiinni hänen pelastusliiveissään. Vene keinui tietysti pienessä aallokossa koko ajan ja luulen, että me kaikki muut huokaisimme helpotuksesta, ettemme joutuneet tehtävää suorittamaan.
Muuten toimitus tuntui edesmenneelle henkilölle sopivalta ja oli kaunista käydä vuorotellen veneen perällä jättämässä jäähyväiset ruusun kera. Ruusuista jäi kaunis näky, kun ne yksitellen lipuivat hiljakseen poispäin veneestä. Pidin itse paljon siitä ajatuksesta, että hautajaisia ei tarvitse viettää kappelissa tai muussa kirkon tilassa ja veisata niitä perinteisiä virsiä.
Mitään kovin henkistä en tällä kertaa kokenut, toisin kuin veljeni hautajaisissa n. 1,5 vuotta sitten. Mutta sinä aamuna, kun kuulin, että tätini on joutunut sairaalaan aamuyöllä, hiljennyin ja kysyin, että onko kiire lähteä sairaalaan. Minulla oli sille päivälle sovittu 2 hoitoa ja mietin pitäisikö ne perua. Sinänsä tilanne ei tullut yllättäen, sillä tätini oli sairastunut jo pitkään keuhkosyöpää, jota ei voitu parantaa.
Kyselin neuvoa enkeleiltä ja oppailtani, mutta yllättäen näinkin tätini mielessäni, joka vaikutti iloiselta. Hän sanoi naureskellen kevyeen sävyyn "ei tarvitse tulla, minä olen jo menossa". Mieleni taisteli vastaan ja sanoin, että jos kuitenkin haluaisimme tulla enkä oikein saanut siihen vastausta. Jatkoin meditointia ja näin itseni, äitini ja tädin miehen sairaalan vuoteen ympärillä. Äiti oli toisella puolella ja piti kiinni toisesta kädestä, minä vastapäätä pitelemässä toisesta kädestä ja puoliso päädyssä pitämässä tädin jaloista. Silitin tätiäni toisella kädelläni ja kerroin lempeästi, että on hyvä aika lähteä ja päästää irti. Meditaation jälkeen mietin, että pitää perua ainakin se jälkimmäinen hoito-aika, jotta pääsen sairaalaan... kun sen sain tehtyä, niin sainkin heti perään jo soiton, että täti on lähtenyt.
Edesmennyt isäni oli ilmestynyt minulle vain viikkoa aiemmin tilaisuudessa, jossa nainen kanavoi kuolleita läheisiä ja jonne sain kutsun kummitätini kautta. Hän sanoi silloin, että kaikilla on ennalta määrätty aika täällä eikä tuota aikaa tulisi pitkittää. Olin jo pari viikkoa tuntenut pitkästä aikaa veljeni läheisyyden ja nähnyt hänestä unia. Ennen kuin lähdin Aasiaan 3 kuukauden reissulleni maaliskuussa, kävin tätini luona ja tein hänelle hoidon. Sen aikana sain kanavoitua tietoa, että veljeni tulee vastaan, kun lähdön aika tulee. Kaikki merkit olivat siis ilmassa, kun tämä tilanne tuli. Silti on vaikea jotenkin uskoa ja olen kokenut, että poislähdön aika tulee aina ikäänkuin varkain ja yllättää.
Olin miettinyt käyntiä tätini luona, mutta aina kun asiaa ajattelin niin intuitio johdatti muualle tai ei tullut tunnetta, että olisi aika mennä. Toki syyllisyys kolkutteli ja pettymys, että en ehtinyt nähdä tätiä ennen hänen kuolemaansa. Mutta isäni viesti... mietin, että mitä hän mahtoi tarkoittaa sillä, että aikaa ei pidä pitkittää. Hän toi vielä jonkin selityksen, että jos maallista aikaa pitkittää niin toisella puolella joutuu ikäänkuin kelaamaan taaksepäin ja olemaan ns. nukuksissa.
Mieleeni tuli, että jos olisin käynyt tätini luona niin olisin saattanut pidentää hänen aikaansa. En halua mitenkään suurennella parantajan kykyjäni, mutta luulen, että joskus parantumista tapahtuu pelkästään pelkällä läsnäolollani. Ja koska tunnen toisen kipuja oman kehoni kautta niin saatan puhdistaa niitä kohtia itseni kautta.
Toinen selitys minulle tuotiin siinä vaiheessa, kun äitini tuli luokseni ja tunsin saman tuskan (mitä hän ei ääneen sanonut) siitä, ettei ehtinyt jättää jäähyväisiä ja oli vieläpä vähän riidellyt viimeisen kerran siskonsa kanssa tekemisissä ollessaan. Tätini, joka oli eläessään hyvin ristiriitainen henkilö, hyvin suoraan puhuva ja kärkäs joissain tilanteissa, oli aiheuttanut paljon pahaa karmaa, jos näin voi sanoa. Hän eli varmasti monen mielestä aika itsekästä elämää ja antoi mm. oman tyttärensä isovanhempien kasvatettavaksi nuorena, kun ei kerennyt olemaan äiti.
Hänen roolinsa ei ollut helpoimpia, uskon, että siinä oli paljon tarkoituksen mukaista tunteiden pintaan nostamista, provosointia ja herättelyä, jos katsoo korkeammasta näkökulmasta. Sairauden jälkeen hän tuntui työntävän ihmisiä pois luotaan eikä pystynyt kohtaamaan läheisten välittämistä. Koin, että viimeisen vuoden hän ns. maksoi tuota karmaa pois ja tasasi tilejä. Se, että mekin lopulta olimme etäisiä herätti varmasti jonkin verran loukkaantuneisuuden tunnetta hänessä, mutta ehkä hänen piti käydä se läpi, koska oli samaa tunnetta aikanaan aiheuttanut muille.
Itse koen, että tätini oli yksi suurista opettajistani. Toki nuorempana kärsin paljon hänen töksäyttelyistään ja aikanaan jopa pelkäsin, että mitä sieltä suusta taas tulee. Mutta vuosien myötä hän pehmeni ja minä sain vahvuutta ja pystyin antamaan hänelle anteeksi. Se mitä pidän kuitenkin suurimpana tätini opetuksista, oli rohkeus olla sellainen kuin on välittämättä muiden mielipiteistä. Hän ei koskaan antanut minkään tai kenenkään uhata hänen oikeuttaan tehdä asiat omalla tavallaan ja puhua omaa totuuttaan. Toivon, että voin tavoittaa osan tuosta hänen vahvasta hengestään, mutta ilmentää sitä enemmän omalla tavallani: lempeällä varmuudella.
Tulen aina liittämään tätini muistoon myös huumorin ja naurun. Näen hänet nytkin nauramassa käheään tapaansa pilkettä silmissä. Hän oli naiseksi ronski ja suora puheissaan, suorastaan jätkämäinen. Viini virtasi, tupakka tuprusi ja kapakoiden penkkejä kulutettiin ahkeraan. Innostunut puhe pulppusi lähes taukoamatta, kun tätini oli paikalla, mutta hänellä oli kyky saada ihmiset kuuntelemaan. Hän väritti tarinoita, hallitsi hyvin tiettyjen sanojen painottamisen ja jos ei hän muuten saanut huomiota niin korottamalla ääntä riittävästi, sai hän varmasti hiljaiseksi järeimmänkin karjun kapakassa. Mutta uskon, että suurin osa kuunteli häntä koska hänellä oli taito valloittaa kuulijat intensiivisellä ja värikkäällä tavalla puhua. Oli kuin hän olisi viihdyttänyt itseäänkin puhuessaan ja siten hän todella uskoi, että hänen sanottavansa on kuuntelemisen arvoista. Tätini todella uskalsi erottautua joukosta ja olla ylpeä siitä!
En ole saanut tietoa mihin tätini jatkaa. Pysyykö hän kenties täällä keskuudessamme, onko hänellä tehtäviä toisaalla vai syntyykö pian uudelleen jossakin muodossa. Joka tapauksessa minun mielessäni hänen muistonsa säilyy ja kiitän ajasta, jonka sain viettää hänen vaikutuspiirissään.
Lämmin kiitos siis ja hyvää jatkoa täältä maalliselta tasolta <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti