Kaipuu kaihertaa

Sydäntäni puristaa

kaipuu, vanha tuttu viholliseni on palannut takaisin

Olimme erossa niin kauan, että unohdin miltä se tuntuu

Nyt se tunkeutuu minuun

kaivautuu sisääni, kaihertaa sydäntäni

asettuu jäädäkseen

Oloni on tuskainen

Miksi olet täällä taas

Miksei mikään tyydytä janoani

hiljennä sisäistä huutoa

Miksei mikään poista levottomuutta kehostani

miksei anna minulle vapautta

Anna minun jo luopua haaveesta

            *Hiljaisuus*

Mutta mitä jos teen sinusta ystävän

kutsun lähelleni ja kuuntelen

Jos en pyrikään katsomaan muualle

anna mieleni etsiä ratkaisua ulkopuoleltani

Rakas ystäväni sanon

annan sydämeni laulaa surusäveltä kanssasi

jonain päivänä sävel muuttuu linnun lauluksi

Mukana tuomasi herkkyys on kaunista

se tekee sydämestäni värisevän kukan

vaikka niin hauraan, että se on helposti murskattavissa

Mutta eihän kukka vahvistu, jos sitä ei hoideta

jos suljen oven ja annan pimeyden vallita.

En voi vain odottaa puutarhuria

Myös ennen sitä tarvitaan valoa ja ravinteita

Valo löytyy hyväksynnästä

Ravinteet sallivuudesta

Näen tuskan luovuuden lähteenä

Ymmärryksen lapiona, joka pehmentää kovaa maaperää

Kasvattamalla kukkaa hellällä hoivalla

vahvistan sen lehtiä ja juuria

Kun puutarhuri saapuu

voin ylpeänä esitellä kukoistavan nupun

joka tarvitsee vain pienen rakkauden pisaran

avatakseen lukuisat terälehtien kerrokset

ja puhjetakseen täyteen kukkaansa

Apocalyptica - Sacra

http://www.youtube.com/watch?v=wJumvqm0qqo

Arvostelun pelkoa

-->

Heti ensimmäisen kirjoituksen jälkeen olen kamppaillut itseni kanssa siitä, etten miettisi kuka lukee blogiani ja millaisen vaikutelman kirjoitusten perusteella saa. Vaikken omalla nimelläni /kuvallani esiinnykään, tiesin heti alussa, että tutut tunnistavat minut helposti kirjoittamieni asioiden, profiilin ja kuvien perusteella. Luotin kuitenkin siihen, että oikeat ihmiset löytävät blogini ääreen ja kaikki menee niinkuin on tarkoitettu. 

 Olen antanut osoitteen neljälle ihmiselle ja tiedän sen lisäksi yhden ihmisen, joka on blogiani lukenut, mutta blogin taustatiedot paljastavat, että blogia on luettu yli 60 kertaa. Vaikka epäilen, että vain murto-osa on todella lukenut kirjoitukseni kokonaan niin selvästi tämä on nostanut pintaan pelkoani siitä, että minua arvioidaan. Mutta hyvä niin. Sitä kautta pääsen taas kiinni siihen, mitä minun on vaikea hyväksyä itsessäni.

Huomasin tekeväni kymmeniä korjauksia viimeiseen kirjoitukseeni, kun aina löysin jotakin mikä pisti silmään. Huomaan nyt katsovani kriittisellä silmällä yksityiskohtia, joita en ole korjannut, kuten sitä että sekoitan kirjakieltä ja puhekieltä. Välillä olen minä ja välillä mä :) Päätin kuitenkin, etten lähde tässä kohtaa muokkaamaan ko. asioita. Eihän tuolla nyt pitäisi olla niin väliä, jos kuitenkin molemmilla ilmaisuilla todennäköisesti ymmärretään mitä tarkoitan. Se ei tietenkään olekaan pointti vaan haavani, joka johdattaa hyvin syvään juurtuneen alemmuuden tunteen äärelle ja pelkooni siitä, että minua pidetään yksinkertaisena tai tyhmänä.

Samainen haava nostaa päätään miettiessäni olenko selittänyt asiat loogisesti ja kattavasti. Ymmärtääkö lukija, että näen asian monelta kantilta ja kuinka pitkän tien olen kulkenut näitä asioita pohtien. Tuleeko esiin se, että olen työstänyt esiin nostamiani ongelmia jo pitkään. Toisaalta saako se näyttämään minut siltä, etten oikeastaan ole edistynyt juurikaan, kun vieläkin kamppailen tämän kaltaisen asioiden kanssa. Jos blogiani lukee joku jolla ei olekaan samoja kokemuksia kuin minulla ja henkisesti avatuneilla ystävilläni, pitääkö hän minua ihan hulluna ja hölmönä, kun kerron pyynnöistäni maailmankaikkeudelle ja odotan niiden toteutuvan perustelematta, että minulla on hyviä syitä uskoa näihin asioihin ja paljon kokemuksia pienistä ja isommistakin ihmeistä. Kun tuon vain esiin ne asiat minkä kanssa kamppailen ja mikä tuottaa vaikeuksia, ymmärtääkö kukaan miten paljon olen prosessoinut ja miten paljon edistynyt pitkällä tielläni.

Ja tiedostan samalla, että kaikella edellä mainitulla paikkailen ja tunnen tarvetta kertoa, etten ole niin tyhmä ettenkö tajuaisi virheitäni ja puutteitani ja ettenkö olisi kykenevä arvioimaan itseäni ja sitä miltä kuulostan. Että jos esitän kritiikin itse, niin se vie pohjan toisten kritisoinnilta. Mutta tämä on sitä vanhan minän tapaa ajatella. Antaa egolle valta ja peilata toisten kautta sitä minkä arvoinen olen.

Ehkä paras pelastajani on pyrkimykseni totuuteen ja haluni olla läpinäkyvä. Tästä oikeasti voin olla ylpeä itsessäni. Heh, olipa vaikea kirjoittaa edellinen lause. Taas käy mieli taistoon. Voinko nyt todella sanoa noin. Vaikutanko jotenkin egoistiselta tai ylpeältä. Tuleeko tämä sydämestä vai halusta tehdä vaikutus muihin. Voinko seisoa tämän takana. Ovatko ystäväni samaa mieltä. Ja hetkinen, kertooko tämä oikeastaan mitään minusta. Pyrkimys ja halu. Ovatko ne vielä oikeasti edes mitään? :D 

Mutta mistä juontaa juurensa tuo ”tyhmyyden” pelko. Yksi syy varmaan on se, että olen perus-duunariperheestä enkä itsekään ole kouluttautunut opistotasoa pidemmälle. Ainakaan jos puhutaan virallisesta koulutuksesta. Jos miettii elämän koulua ja sitä maailmankaikkeuden, ihmismielen ja sielun opiskelua mikä minulle on auennut tietoisuuteni laajetessa, voisi oppimääräni olla aika laaja ;) Mutta jollakin tavalla olen aina tuntenut huonommuutta korkeasti koulutettuihin nähden

-->ja tiedostanut, että sivistyksessäni on aukkoja.

Toisaalta ehkä vielä suurempi vaikuttaja on se, että kasvoin hyvin vahvojen persoonien varjossa. Isoveljeni oli minua 6,5 vuotta vanhempi (lapsena tuo puoli vuotta oli aina tosi oleellinen) ja tietenkin kehityksessä paljon minua edellä. Vertasin itseäni aina häneen ja kun hän oli verbaalisesti nokkelampi, siis terävä, nopea ja sanavalmis, niin koin, että minä rauhallisempana ja pohtivaisempana, jäin aina toiseksi. Myös tätini, joka vietti paljon aikaa meillä oli luonteeltaan hyvin samankaltainen. Vaikka äitini ei ollut niin verbaalinen, oli hän kuitenkin hyvin vahva luonteeltaan ja osasi pitää puolensa sekä ottaa tilaa. 

Tämä kolmen kopla nakersi itseluottamustani, sillä hyvin erilaisena ihmisenä en tuntunut saavani tilaa. Tätä ei edesauttanut se, että tiedostin olevani hyvin samanlainen kuin isäni, herkkä ja pohdiskeleva, mutta joka myöskään ei saanut ääntään kuuluville ja joka jyrättiin helposti. Jo hyvin nuorena aloin kantamaan huolta isästä. Monesti hiljaisena kuuntelijana ymmärsin ja aistin asioita mitä ei sanottu, mutta painoarvo pistettiin sanoille

-->ja sille kuka esitti asiansa kärkkäimmin ja vakuuttavimmin. En ymmärtänyt muiden hyökkäävää tapaa kommunikoida, mutta ajattelin, että vika on minussa. En voinut siis hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen vaan halusin olla samanlainen kuin veljeni.

Ennen koulua olin eläväinen lapsi. Halusin olla laulaja tai näyttelijä. Olin rohkea ja tutustuin helposti ihmisiin. Hyväksyin kaikki sellaisena kuin he olivat enkä ollut kateellinen kenellekään. Halusin olla kaikkien ystävä. Mutta koulu muutti kaiken.

Olin pienestä asti ollut pyöreä ja vaikka pieniä ilkkumisia olin ulkomuodostani kuullut aiemmin, niin vasta ekalla luokalla koin kiusaamista ja, että minussa täytyi olla jotain tosi pahasti vialla. Onneksi kiusaajajoukko oli aika pieni, muutama poika ja pari tyttöä ja kiusaaminen rajoittui huuteluun pihalla tai kadulla. Minulla oli ystäviä, jotka sanoivat, että älä kuuntele ja joskus huusivat puolestani takaisin. Itse opin hyvin pian, että on parempi olla hiljaa kuin reagoida sillä yleensä kiusaaminen vain yltyi, jos sanoi jotakin.

En tiedä tarkkaan miksi, mutta pärjäsin tosi huonosti koulussa ala-asteella. Johtuiko se tuen puutteesta kotona, menikö energiani kiusaamisen välttelyyn vai oliko vain vaikea keskittyä kun oli niin paljon asioita mitä en ymmärtänyt ja koin olevani huonompi kuin muut, mutta varmasti nuo ensimmäisten luokkien huonot arvosanat jättivät minuun aika syvän leiman. Vaikka yläasteella pärjäsin jo aika hyvin, niin kesti kauan nostaa itseluottamukseni edes jotakuinkin normaalille tasolle. Ja kotonahan ei osattu kannustaa ja kehua. 

Arvelen, että kun pikku hiljaa sain paikattua sitä, että en ole sanavalmis, nokkela ja sievä, sillä, että pärjäsin sentään kohtalaisesti ylä-asteella ja suorastaan loistin kielissä, niin tuntui, että sain perheessänikin jonkinlaista arvostusta. Vaikka palaute tuli naljailun muodossa eikä minun kirjaviisautta arvostettu siinä määrin kuin itsevarmuutta ja sosiaalisia kykyjä niin ainakin pystyin tuntemaan olevani jossakin edes hyvä. 

Aloin vahvistamaan tätä itsessäni ja vaikka jo lukiossa luisuin sivuraiteille masennukseni alkaessa oireilla niin kiinnostukseni ja arvostukseni opiskelua, lukemista, tietoa, kirjoja ja itsensä kehittämistä kohtaan kasvoi. Kiinnostuin erityisesti psykologiasta ja huomasin, että vuosien tarkkailun ja kuuntelemisen ansioista olin imenyt aika paljon tietoa ihmisistä ja heidän käyttäytymisestään ja pystyin ymmärtämään melko hyvin ihmisten käyttäytymistä ja motiiveja.

Ulkonäköön liittyvä alemmuuden tunne ja haava on ollut niin syvä ja kokemukseni siitä, että en ole viehättävä, että varmaankin ollut tarve pitää kiinni siitä, etten vielä sen lisäksi olisi tyhmäkin. Vaikka en varsinaisesti älykäs ole kokenut olevani niin se, että olisi tyhmä, olisi vienyt aika hyvin pohjan. Näin kärjistäen tyhmä ja ruma on varmaankin siinä nuoren maailmassa ollut sen verran kattava yhdistelmä, että sen jälkeen ei ole mitään arvoa. Uskon, että tämä arvostelun pelko älykkyyttäni kohtaan siis juontaa juurensa tästä.

No niin, nyt on päästetty koko vyöry ulos. Itse ainakin tällä hetkellä uskon, että pelot ja mielen möröt on hyvä kohdata ja purkaa ulos ennenkuin voi päästää irti niistä ja kääntää mielensä oikeasti positiiviseksi. Jos koittaa välttää pelkoja ja ahdistusta ajattelemalla positiivisesti, saattaa käydä niin, että ei tunnusta sisällä olevia tunteita ja kieltää itseään olemasta sellainen kuin on. Eivätkä ne tunteet sieltä ohittamalla mihinkään lähde vaan vastaan tulee uudelleen ja uudelleen tilanteita, jotka nostavat ne pintaan. Kuten tämä blogi nyt minulle ;)

Haluan kuitenkin kaiken tämän jälkeen viestiä itselleni, että kaikki tunteeni ja ajatukseni ovat hyväksyttäviä ja että ymmärrän mistä ne tulevat. Mutta nyt kerron sille rakkaalle sisäille lapselleni jota on aikanaan loukattu, että minä en jatka loukkaamista itse. Minun ihmisarvoni ja mielipiteeni itsestäni, ei riipu siitä mitä muut ajattelevat. Palautan mieleeni, että tunnen itseni, tiedän millainen olen ja arvostan itseäni, vaikka muut ajattelisivat mitä. Tärkeintä on se mitä itse itsestäni ajattelen. Luovun myös turhista ja kohtuuttomista vaatimuksista itseäni kohtaan. Jos en nyt olisikaan se penaalin terävin kynä niin olen kykenevä arvioimaan omaa tilannettani ja käsittelemään omia asioitani ja etenen tielläni juuri niinkuin pitääkin. Kaikilla teoillani on tarkoituksensa. En ole opiskellut kirjoittamista eikä minulla ole korkeakoulututkintoa. Siitä huolimatta minulla on jotakin hyvin arvokasta: sisäinen viisaus ja suuri sydän. 

Syvä toiveeni on myös, että kaikki voisivat olla armollisia itselleen ja miettiä kaikella rakkaudella mikä haava heissä reagoi silloin, kun tulee tarvetta arvostella muita. Kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja jokaista ihmistä tarvitaan. Kenenkään ei tarvitse uhrautua eikä ottaa vastaan huonoa kohtelua, mutta jos löytää ymmärryksen miksi sellainen tulee omalle kohdalle, voi päästä eteenpäin ja antaa anteeksi.

Merkkejä, intuitioita, testejä?

Tässä sitä taas ollaan – jälleen kerran sen yhden aiheen äärellä. No, onnistuin sentään yhden kirjoituksen kirjoittamaan jostakin muusta aiheesta kuin sielunkumppanista tai sen etsimisestä. Olen kyllä pystynyt pysymään poissa deittipalveluista ja chateista, mutta tuntuu, että jos menen koti-ovestani ulos mihin tahansa, niin heti aktivoituu jotakin ja olen taas virittäytynyt kaikille merkeille ja intuitioille, jotka saattaisivat johtaa mua kohti sielunkumppaniani. Huokaus. 

Mistä tämä nyt taas lähti liikkeelle... No, parasta aloittaa siitä, mistä uskon tunnistavani sielunkumppanini. Se mikä minulle on ollut pitkään jo selvää ja oikeastaan ainoa asia minkä koen todella oleelliseksi, on se, että tämä mies on avautunut henkisille asioille eli uskoo samoihin asioihin kuin minä (maailmankaikkeuteen/Jumalaan/korkeampiin voimiin, universaaliin rakkauteen, ohjaukseen, siihen että kaikki tapahtuu niinkuin on tarkoitettu, vetovoiman lakiin, sieluun ja sielun uudelleen syntymään). Mutta lisäksi on joitakin henkilökohtaisia mieltymyksiä, jotka ovat korostuneet ja voimistuneet viime aikoina. Minulla on syytä olettaa, että ne ovat merkkejä.

Nyt viimeksi, kun päätin ”astua syrjään” ja poistaa ne deittisivustojen profiilit ja ilmoitukset, tajusin myös, että en ole uskaltanut pyytää sitä mitä toivon, koska olen pelännyt olevani liian vaativa. Luettuani inspiroivan tarinan miehestä, joka löysi unelmiensa naisen joka vastasi täysin hänen mieltymyksiään ja toiveitaan niin ulkoisesti kuin sisäisesti, tuli mieleen, että A) minun täytyy uskoa, että voin saada parasta (siis minulle parasta) ja B) ehkä pyyntöni ja visioimani mies on ollut sen verran epämääräinen, että MK * ei ole saanut selvää siitä mitä pyydän. Toisaalta mielessäni kuitenkin on ollut tietynlainen mies, mutta sitten pyyntöni hetkellä olen epäröinyt ja yritän pyyhkiä liian tarkat mielikuvat pois.

Pidän itseäni hyvin vähän pinnallisena ihmisenä. Se mikä on kaikissa ihmisissä tärkeää, on tunne, sisäinen hehku ja sydämellisyys. Kun tunnen sieluyhteyden, en usko, että ulkoisella olemuksella on kovin suurta väliä. Mutta... jostakin syystä... pitkät hiukset miehellä, saavat sukkani pyörimään.

Sinällään tämä on jännä piirre, sillä en ole kokenut, että pitkät hiukset olisi aiemmin ollut mikään ”juttu” mulle. On mulla varmaan aina ollut vähän kiinnostusta sellaiseen tiettyyn muusikko/taiteilija/rock/hippi-henkisyyteen. Mutta tämä pitkätukka-juttu aktivoitui mussa reilu vuosi sitten, kun tapasin sen jo aiemmin mainitun tutun sielun, johon hullaannuin täysin. Hänellä oli pitkät vaaleat kiharat hiukset. Vaikka se asia on totaalisesti käsitelty enkä hänen peräänsä haikaile niin nuo pitkät hiukset ovat jotenkin jääneet elämään mun mieltymyksiin. Sinänsä hiusten värillä ei ole väliä, mutta jos pitäisi valita, niin kallistuisin tummaan. Tässä välissä on koettu suuriakin tunteita pariin ihan toisen tyyppiseen mieheen, mutta sen jälkeen olen taas huomannut pitkien hiusten olevan se magneetti ja katseen vangitsija missä tahansa liikunkin.

Noh, tunnustetaan loputkin, kun alkuun päästiin... tän lisäksi joku mieltymys mulla on aina ollut lävistyksiin, siis tarkoitan ihan siisteihin: korvissa, kulmakarvan kohdalla, kielessä... ei kuitenkaan naama kokonaan rei'itettynä ;) Ja sitten uusi juttu (!): tatuoinnit käsivarsissa (ja tässäkin se kohtuus, ei koko tatuoitu ;). En oikein tiedä mistä tämä tuli, koska mulla ei ole ollut yhtään miestä, jolla olisi ollut sellaisia tatuointeja. Mutta tässä kevään ja alkukesän aikana huomasin kiinnittäväni sellaisiin huomiota kaduilla, kuvissa, TV:ssä, netissä... Hassu juttu on, että mulla on mielessä joku tatutointi mitä en ole nähnyt enkä näe selvästi, mutta tiedän, että se ei ole pelkästään musta vaan, että siinä on myös väriä (luulen, että punaista). Enkä kuitenkaan itselleni kaipaa tatuointia.

Mietin aluksi, että tuleeko nää jostain entisestä elämästä vai mitä... mutta mun ystävän mukaan nää kaikki on merkkejä ja kyllä se resonoi mullekin. Hahah, mä oon kuvaillut jo yhden sivun verran mun sielunkumppania, pääsemättä varsinasesti siihen asiaan mistä mä aloitin kirjoittamaan ;)

No asuinalueellani Kalliossa liikuskelee aika paljon nuoria miehiä ja monella on myös pitkät hiukset. Huomaan, että vähän väliä kadulla, kaupassa, ratikkapysäkillä, metrossa tai videovuokraamossa kiinnitän huomiota johonkin mielenkiintoisen näköiseen mieheen ja huomaan miettiväni josko tuo olisikin se. Olen jollain tavalla jatkuvasti ikäänkuin valmistautunut ”kohtaamiseen” ja siihen, että jotain tapahtuu. Huoh. En pitäisi myöskään ihan mahdottomana, että oikein vedän tällaisia yksin liikkuvia pitkätukkaisia miehiä puoleeni? :-P 

No maanantaina tunsin vahvasti, että mun on syytä mennä enkeli-iltaan, joissa olen silloin tällöin käynyt, kun intuitio on sinne ohjannut. Ja nykyään ei voi enää mennä näihin henkisiin juttuihinkaan, ilman, ettei mielessä kävisi toive, että sinne astelee se sielunkumppani.Vaikka nuo tapahtumat ovat pääosin osallistujiltaan naisvoittoisia niin on se silti teoriassa paras tapa tavata samoista asioista kiinnostunut mies. Ja näihin kyseisiin iltoihin on usein eksynyt ehkä enemmän miehiä kuin muihin meditaatioihin ja vastaaviin joissa olen käynyt. No, nyt jännästi tulikin mieleen jo etukäteen, että siellä on tällä kertaa joku pitkätukkainen mies ja että se saattaa olla testi mulle.

Testeistä sen verran, että en ole niitä juurikaan ajatellut tai tunnistanut kovin usein, mutta aina välillä ne käyvät mielessä. Ihan varmuutta en ole saanut siihen uskonko edes että testi aina tulee, mutta tässä kohtaa se jotenkin tuntui mahdolliselta. Ainakin jotkut siis uskovat, että kun tekee jonkin oivalluksen niin sitä seuraa kaksi testiä (vai onko peräti kolme, en ole varma), joissa mitataan onko oivallus todella sisäistetty. Mun testi tässä tapauksessa olisi, että alanko miettimään miehen nähtyäni, että tässäkö se nyt on ja alkaako ajatukset pyöriä hänessä ja siinä onko välillämme jotakin.

Ja näinhän siinä sitten kävi, että enkeli-iltaan tuli nuori pitkätukkainen mies. Ja jos tämä oli testi niin heikosti meni. No tähän väliin lienee paikallaan hakea armollisuutta itseä kohtaan ja antaa anteeksi tuo ko. tilanne, sillä tein parhaani. Tiedostin tilanteen hyvin ja yritin aina palauttaa ajatukset itseeni ja hetkessä läsnäolemiseen, kun tajusin että mieleni halusi tarkkailla miestä. Mutta huomasin, että oli haastavaa puhua vapautuneesti, sillä mieli halusi antaa hyvän vaikutelman itsestä, tarkkailla miltä näytän ja kuulostan. Onnistuin toki vapautumaan ja keskittymään itseeni aina hetkeksi, mutta koko ilta oli kamppailua itseni kanssa. Koska olin tiedostavassa seurueessa niin myös häpeä käväisi aina silloin tällöin, kun mietin, että lukevatko muut tämän energioistani ja huomaavatko he kiinnostukseni. Ja ennen kaikkea huomaako tämä mieskin. Mutta totesin mielessäni, että mitä sitten. Meidän piireissä on muutenkin niin yleistä, että joku entinen elämäkin saattaa vaikka tuoda jotain muistoa ja tunnetta pintaan. Ja onhan tuo kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan muutenkin luonnollista.

Illan ohjelmaan kuului katsoa yhdessä parin kanssa enkelikortteja ja kertoa toiselle mitä näkee hänen korttissaan. Lopuksi vetäjä kiersi antamassa lisätulkintaa kortista jokaiselle henkilökohtaisesti. Mulla meni parini puheet ihan ohi siinä vaiheessa, kun vetäjä oli tämän pitkähiuksisen miehen kohdalla ja kertoi hänelle mitä näkee. Lopuksi hän totesi lyhyesti: parisuhteeseesi on tulossa iso muutos. Ensimmäinen ajatus ”Damn, se on parisuhteessa” ”toinen ajatus, jaa muutos... ehkä tätä järjestellään” ;) 

Olin itse miespuolisen ystäväni kanssa tapahtumassa, jonka kyydillä olin tullut. Pitkätukkainen alkoi juttelemaan (varmuuden vuoksi jätän nimet pois) minun ystäväni kanssa ulkona ja ystäväni tarjosi hänelle kyytiä metroasemalle. Autossa varmistin aavistukseni, olitko ko. Illassa joskus 2 vuotta sitten. Luulen nähneeni sut sillon tyttöystäväsi kanssa...? Mies vahvisti, että kyllä on käynyt kolmisen vuotta illoissa ja että muistelee itsekin nähneensä mut aikaisemmin. Lisää vielä perään, että tyttöystävä ei nyt päässyt, kun on joogaohjaajakoulutuksessa. No niin, varmistettu, ei kannata enää miettiä tätä sen enempää. Vaikka nyt sattuisikin niin, että he eroaisivat vaikka jo tällä viikolla, niin uskon, että useimmat tarvitsevat pitkän suhteen jälkeen paljon aikaa käsitellä asioita.

Jälkeenpäin muutenkin mietin, että sielunkumppanini josta olen saanut tunnetta jo ja mitä olen mielessäni vahvistanut, on energioiltaan paljon kevyempi. Tämä kyseinen mies vaikutti vakavammalta, varmasti syvälliseltä ja paljon kokeneelta ja henkisesti hän tuntui olevan hyvin pitkällä. Vaikka pidin häntä kiehtovana, niin jollain tavalla hän vaikutti hiukan sisäänpäinkääntyneeltä ja ehkä vähän liian maltilliselta ja rauhalliselta ollakseen mulle sopiva. Näen oman sielunkumppanini hymyilevänä, sosiaalisena, avoimena ihmisenä, jolla on pilkettä silmäkulmassa ja jossa on enemmän leikkisyyttä ja keveyttä, joskin hänessä on myös syvä ja rauhallinen puoli.

No, hänestä päästin irti, mutta mietin, että oliko seuraava testini sitten jo keskiviikkona. Olin lähdössä illalla kauppaan ja tarkoitus oli käydä pikaisesti suihkussa ennen sitä. Suihkussa kuitenkin tuli sellainen olo, että nyt pitäisi ajella kainalokarvat. (Heti tuli tunne, että voiko tällaista tänne kirjoittaa. Vastaan itselleni: kyllä voit kirjoittaa kaiken mitä mieleen tulee). Siis olen ajellut ne viimeksi varmaan 2 kuukautta sitten. Ei ollut tuo kesä kovin lämmin eikä niitä kaksilahkeisiakaan ole elämässä juuri ollut niin on jäänyt... Mutta just nytkö, kun olen lähdössä kauppaan ja miksi just nyt? 

No, olen tottunut siihen, että jos intuitio yllättäen jotain sanoo, niin siten kannattaa toimia. Vaikka homma tuntuisi miten oudolta tai järjettömältä niin olen oppinut, että intuitiota kannattaa kuunnella. No sitten tuntuu, että nyt pitää ajella ne säärikarvatkin samalla. Ja taas alkaa mieli miettiä. Mitä ihmettä nyt on tapahtumassa. Olenko nyt tapaamassa sen sielunkumppanini kauppareissulla. Miksi ihmeessä muuten just nyt olisi tärkeää kaikki tämä. Sitten sitä mietti vielä, että no hetikö se lähtisi niin kiihkeästi liikkeelle, että tällaiset toimet on paikallaan. Kun jostain syystä vielä tulee tarve poistaa vanhat kynsilakat varpaista ja laittaa uudet, jatkaa vielä laittautumalla, niin alkaa olla jo jotain jännitystä ja odotusta ilmassa.

Eipä silti, olen ennenkin saanut näitä outoja juttuja. Joskus iltakävelylle tai kauppaan lähtiessä on yhtäkkiä tuntunut, että haluan laittaa meikkiä ja jotain kivaa päälleni. Monta kertaa ulos lähtiessä on ollut tarve siivota ja laittaa asunto kuntoon ja mielessä on käynyt, että onko tänne tulossa joku vieras, mutta mitään ei sitten välttämättä ole kuitenkaan tapahtunut. Nytkin yritän toppuutella itseäni ja miettiä, että ehkä tällä on joku muu tarkoitus. No joo, ehkä teen tämän itseni takia. No vaikka sileät sääret on ihan kivat ja varpaat näyttää söpömmiltä liiloissa kynsilakoissa niin on mulle silti aika samantekevää onko kainalokarvat vai ei.

No kävin kaupassa ja sitten tuntui, että lähden vielä kävelylle. Intutiolla valitsin suunnan kuten yleensäkin ja tiedostin, että nyt koitan keskittyä itseeni ja vain fiilistellä hetkessä. Kyllä mulle apuakin koitettiin tarjota. Laitoin kuulokkeet korville ja valitsin myöskin intuitiolla levyn mitä kuunnella ja biisit siitä valikoituivat satunnaisessa järjestyksessä. Ensimmäinen biisi oli ”Beautiful day without you”. No aika mahtavat sanat mun tilanteeseen:

Living under guard

Wind is on my neck

Sun is on my face
A beautiful day without you

http://www.youtube.com/watch?v=p1IYrUzEAQo
 

Olen suojauksessa, keskityn tunteeseen, valoon. Ja tämä hetki on kaunis tällaisenaan, ilman sinuakin. Sainkin siitä mukavan läikähdyksen tunteen sydämeeni ja hetkeksi kiinni siitä, että mulla on kaikki tässä nyt. Mutta mutta... intuitio johdatti mua voimakkaasti. Aloin taas eksyä ajatuksiini, ahaa, miksi mun pitää mennä ton ravintolan ohi... "siinähän on porukkaa paljon terassilla. Onkohan siellä jotain?" 

Ohitan Lepakkomiehen terassin ja silmiin osuu perällä istuva pitkätukkainen mies neljän hengen seurueessa. Hän katsoo myös mua ja samassa hetkessä kun olen hänen kohdallaan, tajuan, että energiat eivät ole kauhean hyvät ko. seurueessa. Näen vaan kun mies näyttää sormella kutsuvansa mua sinne. Ilme on sellainen, etten tiedä pilaileeko hän, mutta jos ei, niin sitten asenne oli luultavimmin jotenkin halventava / seksistinen. Mulla on korvakuulokkeet joten en kuule tarkkaan mitä hän sanoo, muuta kuin että englantia ja saan selvää sanasta ”C'moon..” Tuhahdan ja kohautan kulmakarvojani ja kävelen ohi. Tapahtuma jää vähän vaivaamaan mua... käsitinkö oikein tilanteen, mitä siinä oikein tapahtui? 

Intuitio johdattaa mut seuraavasta kadunkulmasta Vaasankadulle. Tajuan, että intuitio on johdattanut mut tähän samaan paikkaan vähän aikaa sitten aikaisemmin, kun tulin ihan toisesta suunnasta iltakävelylläni. Jään seisomaan risteykseen tietämättä mihin jatkaa. Ajatuksia: ”Hmm... mitä tässä on.” ”Asuuko mun sielunkumppani jossain näissä taloissa.” Katselen ympärilleni ”Haloo... herätys, voisko olla joku muukin syy... ihan niinkuin kaikki aina liittyis siihen sielunkumppaniin!” "Oisko elämässä muutakin ja muita syitä mennä paikkoihin?" 

Jatkan matkaani Aleksis Kiven koululle päin. No, ainakin tässä on joku uusi galleria ja taidenäyttely nimeltä ”Rakkauden sateenkaari” Vaikka työt eivät juuri puhuttele niin muistan, että mulle on tuotu maalaamista viime aikoina. Kun kävelen eteenpäin löydän myös thaimaalaisen ravintolan ”Tuk tuk”, josta en ollut tietoinen (rakastan thaimaalaista ruokaa). Jonkin matkan päässä on vielä kiva kahvila/käsityö-liike nimeltä Made In Kallio. Mietin, että ehkä siellä voisi tulla käymään joku päivä. Tässähän oli jo monta syytä kävellä täällä! Mutta miksi laittautuneena? ...Ehkä olen tyytyväisempi omaan ulkoiseen olemukseeni ja itsevarmempi ja musta säteilee jotakin toisella tavalla, itselleni sekä muille. Tai ehkä ennemminkin niin, että ainakaan mun energiat ja ajatukset eivät mene liiaksi omaan ulkoisen olemukseni ajattelemiseen, kuten käy silloin kun tunnen siitä enemmän epävarmuutta.

Intuitio vie mut seuraavaksi takaisin kohti Helsinginkatua. Mietin, että voisi olla aika mennä kotiin. Harkitsen, että pitäisikö kulkea vielä sen ravintolan terassin ohi varmuuden vuoksi... no ei, toi vaikuttaa epätoivoiselta. Ei se ollut hyvä juttu. Ja sitä paitsi, ehkä ne ei ees oo enää siinä.

Vähän ennen Helsinginkatua mun katse osuu pieneen välissä kulkevaan tiehen, jota en ole koskaan jotenkin huomannut. Helsinginkuja. Vaikka olen näillä kaduilla kävellyt tosi paljon niin huomaan, että tuosta en ole koskaan kävellyt. Ja nyt se vetää puoleensa. No sinne siis. Kuja johtaa kallioiden ja takapihojen ohi Fleminginginkadulle... ja mitä helv... toisessa päässä tulee vastaan se terassin pitkätukka 3:en kaverinsa kanssa. Ne kaikki päätyy pissalle siihen kujalle talon kulmalle. Ekana käy mielessä, että no onko tässä nyt jotain kuitenkin... mutta sitten tulee ajatus Hahah... pojat oli niin kovan näkösiä siinä terassilla ja nyt yllätän ne ikäänkuin housut kintuissa seinän vierestä. Ainakin ne näyttää vähän noloilta, kun ovat löytäneet syrjäisen paikan ja sitten osun suoraan paikalle. Pitkätukka näyttää siltä kuin ei tunnistaisi mua ja mä luimuilen vaan ohi mennessäni ja mietin mielessäni, että kivat perät pojat ;) Sain tasoitusta. Karman laki?

Olen jälleen kerran aika vaikuttunut näistä reittien järjestelyistä... Että kaikki osuu juuri niin kohdalleen, että tapaan samat sällit melkein toisessa päässä Hesaria ja vielä kujalla, jossa en ole koskaan käynyt.

Olen valmis lopettamaan seikkailuni ja painelemaan kotiin. Intuitio pistää kuitenkin koukkaamaan hassusti vielä Vaasankadun kautta ja huomaan kiertäneeni kehää. Jaahas, taas täällä. Mietin, että olisiko hauskaa, kun joskus myöhemmin selviäisi, että mun sielunkumppani tosiaan asuu siellä ja että joku veti mua hänen kulmilleen. Hmm. Hilpeän hauen kohdalla herään siihen, että hyvä, kun en kävele vastaantulevaa ihmistä päin, katseeni jäädessä harhailemaan ikkunasta näkyviin kahteen pitkähiuksiseen nuorukaiseen. Voi tsiisus, nyt tää saa riittää :D  

Lopulta kotiin päästyäni, huokaan syvään. Ketä mä yritän huijata. Vakuutin itselleni olevani iltakävelyllä, haukkaamassa raikasta ilmaa, itseäni varten... mutta taas mä olin siellä, aistit valppaina, valmiina kohtaamaan sielunkumppanini. Miten tää asia hallitsee mua niin paljon?

Jotenkin nää ns. merkit ja intuitiot, saa vaan enemmän miettimään, että nyt on jotain tekeillä tai tapahtumassa. Mutta miksi täytyy edes tietää? Miksi yritän varautua siihen, että jotain tapahtuu? Jos luotan, että se tulee ja että sitten kaikki vaan loksahtaa paikoilleen, niin miksi mietin että missä ja koska jne.

Ajatukset on tosi ohikiitäviä. Olen elänyt näin jo kuukausia eikä sitä aina edes huomaa ajattelevansa kaikkea yllä mainittua. Nyt kun kirjoitin kaiken ulos niin se oikein korostui ja tuntuu tosi rasittavalta. Alan olla tosi kyllästynyt itsekin. Mutten osaa lopettaa. Kun tajusin, että mitään ei tapahtunut tänään, niin muistan, että olen sopinut kaverin kanssa meneväni huomenna yhteen baariin kuuntelemaan bändiä. Ehkä tapaankin siellä jonkun ja se selittäisi säärikarvojen yms. ajelun. EIIII, en jaksa enää. Haluan olla vapaa ja nauttia illasta enkä käydä taas samaa ajatusrumbaa läpi. Aaarrrrrrrggggggggggggggggh.

Tää on just sitä kontrollointia. Sitä, että ei osaa vaan olla ja antaa MK:n hoitaa homma. Luottaa, että kaikki menee hyvin ja ei haittaa vaikka se yllättäis ihan totaalisesti. Itse asiassa parempihan se niin on.

Mä mietin, että oon oikeestaan tavallaan oottanu tätä rakkautta ja sielunkumppania siitä lähtien kun olin jotain 14-vuotias. Oon aina tiennyt millaista tunnetta haluan ja kuinka paljon mulla olisi rakkautta annettavana. En vaan ole uskonut, että ansaitsen jotain niin hienoa ja olen tyytynyt siihen mitä on tullut. No toki kaikella on ollut tarkoituksensa ja jokainen suhde on kasvattanut mua ja tuonut oivalluksia, joiden ansioista olen tässä näillä eväillä nyt.

Mutta viime yönä nukkumaan mennessä mulle tuli ajatus, että ihanaa mennä nukkumaan, kun on  t o s i  väsynyt. Tiedättekö sen tunteen, kun on ihan poikki ja vihdoin pääsee lepäämään ja on kuin koko keho huokais syvään. Mikä autuus ja nautinto. Sama kun on tosi nälkäinen tai janoinen ja saa vihdoin ruokaa/juomaa. Se tuo niin ihanan euforisen olon. Ja tajusin samalla, että tää mun odotus ja kaipuu saa vaan sen rakkauden tuntumaan entistä mahtavammalta, sitten kun se  v i h d o i n  tulee. Miten sitä osaakaan sitten arvostaa ja miten nauttia sen sijaan, että se olis tullut heti sormia napsauttamalla. Ehkä voin olla kiitollinen myös pitkästä odotuksesta, haaveiluista ja kaikista yksinäisistä haahuiluista Kallion kaduilla. Jonain päivänä tää kaikki tuntuu sen arvoiselta. 

Onnittelut ja kiitokset niille, jotka jaksoivat lukea tämän loppuun :D Olen kiitollinen myös kaikista ystävistä ja siitä, että mulla on mahdollisuus purkaa tunteitani tänne. Kiitos kiitos kiitos. 

Rakkautta ja valoa kaikille <3


*  MK = maailmankaikkeus
** Kuvat facebookin sivuilta When Dreams Come Alive

Valotyötä

Sain tänään päätökseen jotakin joka alkoi viime torstaina. Olen parin kuukauden ajan silloin tällöin jutellut yhden miehen kanssa chatissä. Hän on avoin henkisille asioille, on lukenut kaikki Paul Coelhon kirjat ja on kiinnostunut joistain asioista teoriassa, mutta hänen omat henkiset kokemukset ovat vähäisiä, erityisesti henkimaailmasta. Keskustelimme netissä jälleen myöhään torstai-iltana ja keskustelu johti kuolleisiin henkiin, jotka voivat tuoda viestiä. Hän kertoi pelkäävänsä kaikkea henkiin liittyvää ja epäilevänsä, että hänen asunnossaan on ”jotain”. Kun puhuimme asiasta lisää, yllätyksekseni hän pystyi jopa kuvailemaan, että hänellä on tunne, että kyseessä on n. 5-10 vuotias tyttö ja että hän tuntee tämän läsnäolon yleensä keittiössä. Ensin hän vähän varmisteli, että kuulostaako ihan hullulta... Ei, ihan tuttuja juttuja :) 

Itse asiassa minulle on juuri tänä kesänä tullut tehtäväksi ohjata muutamia sieluja valoon. Aluksi koin itsekin vähän pelkoa ja ahdistusta näistä tilanteista, mutta nyt se on alkanut jo väistyä. 

Sain heti vähän kiinni tämän tytön energioista ja koin, että hän on yksinäinen ja surullinen. Kerroin tietenkin, että voin auttaa ja ohjata tytön valoon, mutta mies alkoi olla pelokas ja halusi lopettaa keskustelun. Selvisi, että hän oli joskus kokenut, että tämä tyttö voisi olla jotenkin ”paha” ja häntä pelotti, että suututan sen. En saanut tällaista tunnetta ja selitin, että joskus ne energiat voivat tuntua negatiivisilta, kun sielu on pitkään ollut ns. välitilassa jumissa ja turhautunut. Ehdin jo saada tunteen, että tyttö oleskelee pääasiassa keittiössä ja eteisessä. Mies vahvistaa, että juuri näissä paikoissa hän on tuntenut ja kysyy mistä tiesin, että eteisestä pääsee suoraan keittiöön. Sitten mies ahdistui tästä niin paljon, että vannotti minulle etten tee nyt myöhään illalla mitään, koska häntä pelottaa ja kauhistuttaa koko ajatus. Hän ei ollut juuri keskusteluhetkellä kotona vaan työmatkalla ja hän pelkäsi mennä takaisin kotiin ja jopa mietti muuttoa pois. 

Noin tunti keskustelumme lopettamisesta, olin aikeissa mennä nukkumaan, kun minua alkoi pelottamaan. Tuli yllättäen tunne, että täällä ympärilläni on jotakin outoa ilmassa. Nuorempana koin usein pelkoja iltaisin, mutta en ole kokenut juurikaan niin vuosiin. Tällainen sama pelko tuli myös aiemmin kesällä, kun tein ystäväni asuntoon puhdistusta ja kohtasin hengen, joka näytti minusta pelottavalta ja ikäänkuin riivatulta. Tuo henki pelotti minua, mutta sain kuitenkin kiinni hänen tilanteestaan ja ohjasin hänet lopulta valoon. Tunsin, että ystäväni asunnossa jouduttiin tekemään paljon puhdistusta, paljon tummaa energiaa poistettiin. 

Tuli mieleen, että kun olen tekemisissä näiden välitilan henkien kanssa niin avaanko jotakin mikä houkuttelee jotakin karkeampaa energiaa luokseni. En tosin ollut varma oliko kyse vain minun peloistani. Näin silmät suljettuina sängyssä joitakin pelottavia ja pimeitä hahmoja ympärilläni ja pyysin kaikkia mahdollisia apuvoimia vierelleni mitä mieleeni tuli, suojelusenkeliäni, arkkienkeli Mikaelia, valon enkeleitä, oppaitani, keijuja... 

Keskustellessa miehen kanssa oli kyllä yksi aihe, mikä herätti minussakin pelon mielikuvia. Rauhoitellessani miestä, että ei hänen asunnossaan ole mitään pahaa, että kyseessähän on vain pieni tyttö, hän sanoi, että olihan siinä Ring-elokuvassakin pieni tyttö. Sanoin, että hän on katsonut liikaa elokuvia. Mutta olen sattunut itsekin näkemään ko. leffan vaikka olen pitkään vältellyt kauhuelokuvia ja muistin mielikuvan pelottavasta tytöstä, joka sai selkäpiini karmimaan. Ehkä tuo pelon energia sitten lähti minussa liikkeelle tai houkutteli jotakin samankaltaista luokseni. 

Kertoessani tästä eräälle vanhemmalle naiselle, joka on ollut jo 30 vuotta henkisellä tiellä ja jolla on vahva yhteys henkimaailmaan, hän sanoi, että kun ajattelemme pahoja henkiä, niin silloin houkuttelemme niitä luoksemme. Kyse on kuitenkin enemmän pelon vallasta kuin mistään muusta ja aina voi pyytää valoa ja rakkautta ympärilleen näissä tilanteissa. 

Tuona yönä näin kuitenkin pelottavan unen, jossa jokin yritti ottaa minua valtaansa ja lopulta tukahduttaa minut. En onneksi muista enää juurikaan unta, mutta heräsin hengästyneenä ja peloissani keskellä yötä. Muistan olleeni niin peloissani, että mietin uskallanko enää mennä nukkumaan ollenkaan. Pyysin taas apuvoimia, loin valosuojauksen itseni ympärille ja vielä valoverhon sänkyni ympärille ja nukuin turvallisesti sekä ilman painajaisia loppuyön. Viikonlopun aikana koin iltaisin nukkumaan mennessä samaa pelkoa, mutta se lieventyi eikä tuntunut enää niin todelliselta ja uskottavalta. Jotenkin ymmärsin, että pelko alkaa menettää voimaansa, kun en anna sille valtaa. Nytkin tätä kirjoittaessa koen, että jotain pelkoa meinaa tulla ja aistin jotakin, mutten välitä siitä ja sanon pelolle, että en usko sinua ja tunne helpottaa heti.

Tähän väliin energiaa kohottava kuva valon enkelistä. 

No minulla ei ollut tilaisuutta jutella tämän miehen kanssa enää viikonloppuna. Eilen menin enkeli-iltaan, jossa kerroin tilanteestani ja sain opastusta. Kuulin, että valotyöntekijänä minulla on aina velvollisuus ohjata sielu valoon, kun sellaisen kanssa olen tekemisissä. En kuulemma tarvitse siihen tämän asunnon haltijan lupaa. Sain myös selvyyttä siihen mitä epäilinkin, että välitilassa olevien sielujen energia on hyvin matalavärähteistä, mutta he ovat vain jumissa ja ikäänkuin valoa vailla.

Tänään sitten koin, että minun on aika ohjata tuo pieni tyttö valoon. Hiljennyin, maadotin itseni ja avasin kruunuchakrani. Hain voimaa ja rohkeutta sisältäni ja muistin, että tehtäväni täällä on välittää rakkautta. Pyysin taivaiset auttajat opastamaan ja auttamaan tehtävässäni. 

Visioni alkoikin yllättäen hiekkakentältä, jossa näin, että tämä tyttö oli leikkimässä valkoisessa puuvillamekossa, jossa oli pitsiä ja hiuksissaan hänellä rusetti. Hän oli hiekkakentällä poikien kanssa ja leikkiin liittyi keppi ja pallo. Voi olla, että kepillä piirrettiin hiekkaan jotain rajoja ja kyse oli jostakin polttopallon tms. tapaisesta leikistä. Tyttö tunsi syyllisyyttä ja tiesi ettei olisi saanut juoksennella kentällä pyhämekossa, täti oli kieltänyt tämän, ettei mekko likaantuisi, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta. Sain sellaisen kuvan, että eletään ehkä 50-60 -luvun Helsingissä ja tyttö on n. 7 vuotias. En saanut tietoa mitä oli tapahtunut tytön äidille, mutta tämä ei ollut enää elossa ja hänet kasvatti joku sukulaisnainen tai vähän vanhempi kasvattiäiti (saattoi olla myös isoäiti). Tyttö on jo myöhässä kotiintuloajasta ja juoksee hätääntyneenä hiekkakentältä autotien yli kohti kotitaloa, joka on toisella puolella.... ja jää auton alle. 

Teemaksi nousee heti syyllisyys ja se, että tyttö koki ikäänkuin, että oli ansaittu rangaistus jäädä auton alle, kun oli niin tottelematon. Hänen suurin pelkonsa on se, että hänen äitinsä joka oli jo "pilven reunalla", on nähnyt kuinka huonosti hän on käyttäytynyt ja pelkää, että äiti on häneen pettynyt. Hän ei myöskään ole varma "mihin hän joutuu" kuolemansa jälkeen, kun on ollut tuhma, joten hän pelkää tästä maailmasta edetä mihinkään. Selitän hänelle, että kaikki ymmärtävät hänen luonteensa, hyväksyvät sen ja rakastavat tätä sellaisena kuin on ja että hän pääsee valoon, missä hänen äitinsä odottaa häntä. Saan tunteen, että hänellä on kova ikävä äitiä ja läheisiä. Saan välähdyksen äidistä, joka odottaa tyttöä ja kerron, että äidillä on ollut myös häntä ikävä. Tyttö alkaa itkeä helpotuksen ja onnen kyyneleitä. Anteeksiannon ja helpotuksen energia on liikuttava ja minullekin tulee kyyneleet silmiin. 

Luon tytölle valoportin ja siitä ylöspäin lähtevät valoportaat ja pyydän niiden päähän enkeleitä sekä hänen äitiään vastaan. Hän lähtee kulkemaan portaita välillä minuun kääntyen ja aina nyökkään hänelle ja kannustan, että jatka vaan, kaikki on hyvin. Lopulta rappusten päässä ilo valtaa hänet, hän näkee äitinsä ja kiiruhtaa loput askelmat valtavan onnellisena. Kadotessaan valoon itken vuolaasti itsekin, sillä tapahtuma oli niin liikuttavan kaunis ja tunsin syvän onnen ja rakkauden. 

Lopuksi pyysin valoa ja rakkautta koko asuntoon, jossa tyttö oli oleskellut kaikki nämä vuodet onnettomuuden jälkeen.

Olen kovin kiitollinen tästä selkeästä, kauniista ja liikuttavasta kokemuksesta. Tämä valon polku on ihmeellinen eikä todellakaan koskaan tiedä mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Kiitos kiitos kiitos :) <3

Alkuvuodatus

-->

Rakas uusi blogini,

tämä on minulle blogi numero kaksi. Ensimmäisen aloitin v. 2011 alussa ja kirjoitin siihen artikkeli-tyyppisesti henkiseen kasvuun liittyvistä aiheista tai teemoista. Jossakin vaiheessa jatkoin samaista blogia kirjoittamalla sinne runoja syvimmistä tunnoistani, kunnes se tyrehtyi pikku hiljaa kokonaan.

Nyt tuntuu, että haluan enemmänkin antaa ajatusten virrata vapaasti ilman harkittua muotoa. Idea ja tarve tämän blogin perustamiseen syntyi oikeastaan kahden ajatuksen pohjalta.

Toinen on se, että olen jo jonkin aikaa kokenut, että parhaimmat ystäväni eivät jaksaisi aina kuunnella kaikkea mitä minulla on sanottavaa. Voi olla, että se on vain minun tunteeni tai voi olla, että heidän on omilta prosesseiltaan välillä ollut vaikea keskittyä puheisiini. Tiedostan myös, että kuka tahansa saattaisi väsyä kanssani, sillä minulle tuntuu tapahtuvan koko ajan paljon ja pohdin mielelläni paljon asioita. Mutta oli totuus mikä tahansa, uskon, että tällä kokemuksella on tarkoituksensa ja koen, että asioiden purkaminen kirjoittamalla palvelee paremmin sekä minua, että muita. Ystäväni voivat lukea näitä asioita silloin, kun heillä on aikaa ja jaksavat, minä voin kirjoittaa sitä ihan mihin aikaan tahansa tunnen tarvetta ja kuka tietää ehkä ajatuksistani on jotakin hyötyä joillekin satunnaisille lukijoillekin. Joka tapauksessa uskon, että kaikella kokemallani on tarkoituksensa ja minua on muutenkin johdatettu jo kuukausia seuraaviin asioihin, jotka tukevat tätä blogiajatusta:

-yksin oleminen ja itseen turvautuminen

-oman voiman löytäminen

-riippumattomuus ja itsenäisyys

-kirjoittaminen

Toinen syy tämän blogin aloittamiseen on se, että olen kamppaillut viime aikoina tiivistyneen rakkauden kaipuuni kanssa. Haluni löytää oikea sielunkumppani ja suuri rakkaus on välillä muistuttanut jopa pakkomiellettä. Nyt useiden vaiheiden kautta, olen vihdoin löytänyt selkeyden ja olen saanut ajatuksia siitä miten voisin paremmin päästää irti asiasta. Tämä tarkoittaa tällä hetkellä vieroittautumista deitti-palveluista ja chateistä, joiden parissa olen kuluttanut tuntikausia ja jotka ovat täyttäneet iltani viikosta toiseen. Sillä tällä hetkellä todella uskon, että tällä toiminnallani pikemminkin estän kuin edistän asian etenemistä (selitän tätä enemmän vielä myöhemmin). Toivon, että pystyn tulemaan tähän blogin äärelle kirjoittamaan silloin, kun tekee tiukkaa, tunnen yksinäisyyttä ja usko meinaa loppua kesken.

Niin tuo sielunkumppani. Huokaus. Se on ollut mielessäni vahvasti jo reilun vuoden, siitä lähtien kun päätin pitkän 7 vuotta kestäneen suhteen, joista 4 vuotta olin naimisissa.

Minulla oli hyvä ja kiltti mies, joka rakasti minua ja jota minäkin rakastin. Kun tapasimme, tarvitsin juuri sellaista turvallista, hellää miestä, joka oli luotettava kuin kallio. Mutta jollakin tavalla elimme aina omissa maailmoissamme emmekä pystyneet jakamaan syvimpiä tuntojamme. Rakkaus välillämme oli enemmän mukavaa lämpöä ja tarpeiden kohtaamista kuin syvää ja intohimoista. Ymmärsimme toistemme taustoja, olimme molemmat kilttejä ja suojelimme toisiamme. Elämämme oli tasaista ja rauhallista ja viihdyimme toistemme seurassa. Mutta minussa oleva tunteen palo, halu selvittää asiat ja taipumus syvyyteen, pyrki ulos.

Aluksi ohjauduin kognitiiviseen terapiaan tutkiskelemaan itseäni, selvittämään sen mikä oli onneni esteenä ja sitä kautta aloitin syvemmän löytöretken itseeni. Noin vuosi tiiviin terapiatyöskentelyn jälkeen, alkoivat henkiset asiat yllättäen avautua minulle ja huomasin löytäväni yhä enemmän tasapainoa ja vastauksia sitä kautta. Löytäessäni yhä vahvemmin itseäni, kasvoi tarve toteuttaa itseäni sekä olla täysin oma itseni. Tunsin, että elämä, jonka olimme luoneet mieheni kanssa, ei ollut enää sitä mitä halusin. Janosin elämää, halusin kokea ja olla vapaa. Jonkin aikaa yritin sovittaa palasia yhteen, saada suhteen toimimaan, mutta minua ohjattiin jo voimakkaasti eteenpäin.

Pian eron jälkeen ymmärsin myös, että olin jo kauan sitten haudannut toiveet syvästä rakkaudesta, vaimentanut sisälläni palavan tulen ja nyt minut herätettiin siihen, että siellä se kipinöi edelleen. Reilu vuosi sitten, vain viikko sen jälkeen, kun olin muuttanut erilleen miehestäni, kohtasin tutun sielun, miehen joka lumosi minut täysin. Suuri hullaantuminen päätyi kuitenkin pettymykseen ja hylkäämiseen toisen suunnalta. Tätä seurasi lukuisia suhteita, mitkä lohdutukseksi, mitkä naiseuden ja seksuaalisuuden löytämiseksi, mitkä vain yksinäisyyden välttämiseksi tai viihteeksi. Viimeisen vuoden aikana miehiä tuli ja meni elämässäni jatkuvasti. Olin kuitenkin hyvin avoin ja rehellinen suhteissani, joten en kokenut käyttäneeni ketään hyväkseni. Muutama lupaava ihastus ja romanssikin mahtui tuohon noin vuoden ajanjaksoon, mutta kaikki osoittautuivat lopulta oppiläksyiksi. Muutama rankempi hylkäämiskokemus, johti syvään suruun ja epätoivoon ja jossakin vaiheessa ymmärsin, että niiden kautta oli tarkoitus purkaa lapsuudesta ja entisistä elämistä kumpuavia hylkäämiskokemuksia.

Lopulta viime keväänä minua johdatettiin jättämään kaikki ja lähtemään ulkomaille joksikin aikaa. Olin saanut ensimmäisen vinkin tähän jo 1,5 vuotta aiemmin nähtyäni elokuvan ”Eat Prey Love – omaa tietä etsimässä”. Muistan itkeneeni melkein läpi koko elokuvan, sillä samalla hetkellä tajusin, että omassa elämässäni on paljon samoja elementtejä. Silloin olin vielä mielestäni onnellisesti naimisissa ja ajatus erosta järkytti minua, mutta tiesin, että jossakin vaiheessa tulee aika, jolloin minun on löydettävä itseni sen kautta, ettei ole ketään muuta kuin itseni, johon turvautua.

Lähtiessäni ennalta määrittämättömälle matkalleni Aasiaan, tiesin tulleeni tieni päähän miessuhteissani ja että tulevat kuukaudet erossa kaikesta, tekisivät minulle hyvää. 3 kuukauden matkani oli uskomaton, kohtasin pelkojani, selvisin monista haasteista yksin, tutustuin todella hienoihin ihmisiin ympäri maailmaa, koin ja näin todella paljon. Vasta tällä matkalla päästin irti ja käsittelin kunnolla avioeroani. Mutta sielläkään en osannut päästää irti miehen kaipuusta. Vain n. kuukauden matkattuani, koin syvän romanssin, joka hallitsi ajatuksiani vielä pitkään sen päätyttyäkin. Tämä ranskalainen mies ei ollut valmis mihinkään vakavaan suhteeseen ja muutaman kohtaamisen jälkeen, tiemme erosivat. Kun tokenin tästä, ei kauaakaan kun ihastuin jo seuraavaan mieheen. Jälkimmäinen osoittautui suureksi opettajaksi ja lopulta monien ristiriitaisten vaiheiden jälkeen hänen kauttansa kasvoin omaan voimaani ja eheydyin aiemmasta suhteestani. Tämän Australiaisen miehen kanssa koin sielu-yhteyttä ja näin meidän yhteisen entisen elämän. Välillemme jäi ystävyys, jonka uskon säilyvän sydämissämme välimatkasta huolimatta. Mutta jollakin tavalla kaikki tämä, nämä suurten tunteiden heräämiset sisälläni, kasvattivat vain entistä enemmän sitä kaipuuta löytää sielunkumppani, joka on valmis ja kykenevä rakastamaan minua yhtä syvästi.

Toukokuussa, matkani loppupuolella, tein listan, johon kokosin toiveeni sielunkumppanini ominaisuuksista sekä lisäsin loppuun, että toivon hänen tulevan elämääni ennen syyskuuta 2012 (jos olemme siihen molemmat valmiita). Pyysin vielä, että mies tulee elämääni niin, ettei minun tarvitse olla aktiivinen, vaan että asia jotenkin vain tapahtuu ja etenee helposti. Näin yritin luopua jatkuvasta tarpeesta miettiä pitäisikö mennä juttelemaan jollekin kiinnostavalle tai tehdä jotakin.

Vaikka ko. hetkellä pyyntö tuntui voimakkaalta ja todella uskoin siihen, niin pian uskoni alkoi horjua. Palattuani takaisin Suomeen, oli vaikeaa, sillä olin irtisanoutunut työstäni ennen lähtöä ja irtautunut kaikesta niin tehokkaasti, etten tuntenut oikein kuuluvani enää mihinkään ja yritin hakea tapaa suhtautua ja elää uudessa tilanteessa. Sielunkumppanin löytäminen pyöri taas vahvasti mielessä, kävin paljon ravintoloissa ja vastailin deitti-ilmoituksiin. Hain vastauksia ja vahvistusta jatkuvasti korteista, näkijöiltä ja meditoiden. Parin kuukauden jälkeen totesin, että kaikki yritykseni, nettideittini chateistä ja ilmoitusten kautta, jotenkin katkaistiin ja kummallisesti kariutuivat, melkein kaikki jo ennen kuin ehdin heitä edes tapaamaan. Lopulta ymmärsin, että minulle viestitettiin näiden tapausten myötä, että kannattaisi vaan luovuttaa.

En myöskään kyennyt enää mihinkään kevyisiin suhteisiin, jollaisia harrastin talvella ja vielä alkukeväästä. Kaikki mikä ei ollut aitoa syvää tunnetta, turhautti minua enkä jaksanut kiinnostua miehistä, jotka eivät olleet henkisesti avautuneita.

Jouduin nyt ensimmäistä kertaa todella olemaan yksin. Kesäkuun loppu ja koko heinäkuu oli synkkää aikaa. Koin syvää yksinäisyyden tuskaa, epätoivoa ja purin todella paljon tunteita, pelkoja ja ahdistusta. Minulla oli paljon siihen aikaa sillä en ollut töissä enkä jaksanut tavata juuri edes ystäviä. Välillä tuntui, etten edes tiennyt milloin päivä muuttui toiseksi, vuorokausirytmini oli sekaisin ja suurimman osan päivistä laahustin yksin kotonani ja jaksaen raahautua vain lähikauppaan tai tekemään pienen kävelylenkin asuinalueellani.

Elokuussa uudet tuulet alkoivat puhaltaa ja irtauduin vihdoin raskaista energioista, mutta valitettavasti uutta puhtia riitti sielunkumppanin metsästykseenkin. Verkot olivat taas vesillä ja kirjoittelin ahkerasti mielenkiintoisten miesten kanssa. Ilmassa oli uutta toivoa. Kunnes taas alkoi olla merkkejä ilmassa, että nekin kariutuvat.

Olin toki jo pitkään tiedostanut, että tästä miehen etsimisestä pitäisi päästää irti, mutten osannut enkä pystynyt. Olin tehnyt parhaani kasvattaakseni rakkautta itsessäni, hoitanut ja huomioinut sisäistä lasta, pyrkinyt keskittymään meditointiin ja henkisyyteen, käsitellyt yhä uudelleen ja uudelleen sitä, että minulla on jo kaikki enkä tarvitse ketään, mutta mistään ei ollut kunnolla apua. Tunsin monesti huonommuutta ja heikkoutta, kun en pystynyt päästämään irti tästä janostani rakkauteen. Yritin kaikkea mitä keksin, myös sitä, että hyväksyn sen, etten pysty päästämään irti. Kaikista asioista oli hetken aina apua, mutta pian palasin aina saman kaipuun äärelle ja taas etsimään jotakin....

Elokuun alussa pyysin henkimaailmasta rinnalleni opasta, joka voisi auttaa minua tässä rakkausasiassa ja opastaa minua poistamaan esteitä, joita liittyy siihen, että sielunkumppani ei pääse tulemaan luokseni. Sen jälkeen alkoikin tapahtua ja olen alkanut saamaan uudenlaista näkökulmaa ja oivallusta.

Minulla oli melko uusi nettituttavuus, todella kiehtova taiteilijasielu, joka oli avautunut joogan kautta henkisyydelle. Olin kasvavassa määrin innostunut nuoresta teatteri-ohjaajasta, mutta pian sain selkeän vaikutelman siitä, että hän piti minua lähinnä ystävänä, kun taas itse olin jo vahvasti ihastunut. Toivoin, että kun tutustutaan ja tavataan luonnossa, niin ehkä hän syttyykin minulle. Mutta joku sisälläni ei vain voinut ohittaa epätasapainoa tilanteessamme ja olla kiinnittämättä huomiota hänen innottomiin, lähinnä kohteliaisiin sanoihin. Vaikka pidin häntä todellisena helmenä, sisälläni oleva ääni ei antanut periksi... Ymmärsin, etten jaksa enää yhtään suhdetta missä olen se, joka on innostuneempi, se joka odottaa ja toivoo, että josko tästä kuitenkin tulisi jotain, se joka näkee toisen erityisyyden ja välisemme suhteen potentiaalin.

Olin jo monta kertaa toivonut, että mies jonka löydän, todella haluaa minut eikä kummankaan tarvitse miettiä, että onko tässä jotain vaan tunne on molemminpuolinen ja selkeä. Joten näiden ajatusten myötä jouduin tekemään tuskallisen irtipäästämisen. Sen yhteydessä mitattiin myös uskoni maailmankaikkeuteen. Hammastan kiristäen ja pelkoani purkaen, koitin kertoa itselleni, että jos hän on se oikea, niin meidät johdatetaan yhteen muuta kautta ja jos ei, niin maailmankaikkeus tuo jotakin parempaa. Huomasin, että uskoni oli todella koetuksella. Kysyin monta kertaa, mitä todisteita minulla on siitä, että tällainen voi edes toteutua.

Mutta siltikin sydämessäni tiesin, että olin tehnyt oikean valinnan. Olin valinnut itseni. Ja se oli todella tärkeää. Olin rehellinen itselleni, sillä olin huomioinut omat tarpeeni ja tunteeni ennen kaikkea, vaikka oli todella suuri uhraus luopua tästä helmestä. Mutta siksi se olikin mitä suurin rakkauden teko itseäni kohtaan. 

Samoihin aikoihin luin Paul Coelhon kirjan "Yksitoista minuuttia". Kirjan päähenkilö haluaa välttää miehen ajattelemista ja löytää tapoja miten voi kääntää ajatukset muualle. Kirjoitin ylös kirjasta itselleni mukailemani ohjeet:

-Kun sielunkumppaniin liittyvät ajatukset alkavat viedä, kiinnitä huomio tähän hetkeen eli kaikkeen ympärillä olevaan: väreihin, tuoksuihin, ihmisiin, ääniin, miltä tuntuu (yksityiskohtiin)

-Kun kaipuu ja ikävä viiltävät sydämessä: pysähdy ja kiitä maailmankaikkeutta siitä, että olet ELOSSA ja TUNNET ja luovu sitten muista odotuksista

Elokuun lopussa aloin olla harmillisen tietoinen siitä, että asettamani aikaraja pyytämästäni sielunkumppanin tapaamisesta, oli päättymässä. Kipuilin paljon uskoni, odotusteni ja epäilysteni kanssa.

Eikä se sielunkumppani sitten saapunut elämääni asettamaani aikarajaan mennessä. Sen verran olin kuitenkin asiaa työstänyt, käynyt hoidoissa ja saanut visioita, että en menettänyt uskoani kuin hetkellisesti. Useaa kautta minulle on tuotu tietoa, että unelmani tulevat toteutumaan ja että tulen kokemaan rakkauden ja kohtaamaan sielunkumppanini ja nyt vihdoin tuntuu, että uskon siihen. Koen, että yrityksieni johdosta tällä sielunkumppanilla ei ole ollut tilaa tulla. 

Eilen luin erään henkisen kasvun keskusteluryhmän sivuilta miehen kertomuksen siitä ihmeestä miten hän oli löytänyt unelmiensa naisen. Hän kertoi, että oli myös laittanut useita deitti-ilmoituksia nettiin ja turhautunut kun mitään ei tapahtunut tätä kautta. Hän kertoi, että hyvin pian sen jälkeen, kun hän luovutti ja poisti ilmoituksen, hän sai yhteydenoton naiselta, joka vastasi täysin hänen toiveitaan silmienväriä myöten. Vaihdoin hänen kanssaan ajatuksia ja antoi ohjeeksi, että kun olet heittänyt maailmankaikkeudelle toiveen, niin muista vain astua hiukan syrjään niin asiat mahtuvat tulemaan. Hänen mukaansa syrjään astuminen siis tarkoittaa sitä, että lopettaa toivomansa asian pohtimisen ja kiinnittää huomionsa muualle, ikäänkuin unohtaa asian hetkeksi. 

Tämä vahvisti aiempia ajatuksia, mutta jotenkin juuri nämä sanat ja hänen inspiroiva tarinansa toiveen ihmeellisestä toteutumisesta, sai vihdoin minutkin vakuuttumaan, että nyt on aika todella astua syrjään. Poistin deittiprofiilit ja ilmoitukset. Hah, niitä oli ehtinyt kertyä jo 5 eri paikkoihin! Yhden jätin, sillä siellä ei ole tapahtunut moneen viikkoon mitään ja päätin olla täysin passiivinen sen suhteen eli etten käy kirjautumassa sisään ellei sähköpostiini ole tullut ilmoitusta sinne ilmaantuneesta vastauksesta. Jätin tämän siksi, että se on kansainvälisillä sivuilla. Koen myös että maailmankaikkeutta voi auttaa olemalla "saatavilla", mutta jos jatkuvasti käyn seuraamassa profiiliani tai katselemassa muiden ilmoituksia, on se merkki siitä, etten luota, että asiat järjestyvät ja luo muutenkin vähän epätoivon energiaa. 

Näillä eväillä ja tässä tilanteessa siis tänään :) Kiitos maailmankaikkeudelle kaikista kokemuksista, avusta ja oivalluksista, joita olen tehnyt tähän mennessä. Tänään kaikki on hyvin ja täydellistä sellaisenaan. <3