Näkyjä ja numerologiaa

 

Huh, mikä päivä. Tänä aamuna herätessäni katsoin kelloa ja se oli 10:10. Siis 10.10. ja kello 10.10. Ei ehkä ihan sattumaa (niinkun muutenkaan uskoisin sattumiin :P) Samaan aikaan muistin, että Osku-kanini oli syntynyt 10.10. Siis kani, joka tuli minulle, kun olin 11-vuotias ja joka eli 11 vuotiaaksi. Tässäkin mielenkiintoiset luvut, joita en ole tullut aiemmin yhdistäneeksi.

Tuo kani oli minulle ihan hirvittävän tärkeä ja jossakin vaiheessa, kun kävin parantaja-kurssia, sain tiedon, että myös eläimet voivat olla sielunkumppaneita. Siis, että sielu ei inkarnoidu vain ihmisruumiiseen. Jo Atlantiksella oli kissoja, koiria ja kaneja. Heti tuon tiedon saatuani, jotakin loksahti paikoilleen mielessäni ja tunsin Osku-kanin sielun. Vaikka ennen kania meillä oli valloittava ja persoonallinen marsu, se ei koskaan tullut niin tärkeäksi ja läheiseksi kuin Osku-kani. Ja Oskukin vältteli muita perheenjäseniäni. Meillä oli erityinen suhde. Noin vuosi Oskun kuoltua hankin silloisen poikaystäväni kanssa uuden kanin. Vaikka tuo kani oli sosiaalisempi, rohkeampi ja hyvin suloinen, niin en koskaan saanut häneen sellaista yhteyttä.

Oskun suhteen olin tosi herkkä. Luin sen korvien ja nenän liikkeitä ja tunsin fyysisesti pahaa oloa, jos se satutti itsensä tai pelkäsi. Joskus teini-ikäisenä jäin nukkumaan olohuoneen sohvalle vain, että voisin olla Oskun kanssa eikä tarvitsisi sulkea häntä häkkiin. Vanhempani vaativat, että kanin pitää olla häkissä aina kun kukaan ei ole vahtimassa. Aika usein, kun lähdin liikkeelle ja kävelin vaikka olohuoneesta keittiöön, Osku seurasi minua. Se puikkelehti jalkojeni välissä ja opin kävelemään varoen maahan katsoen, ettei Osku jäisi jalkoihin, sillä se saattoi ampaista jalkojeni väliin milloin tahansa kuuli askeleeni jossain. Joskus, kun nukuin sohvalla, heräsin siihen, että se oli hypännyt viereen ja nuoli nenääni. Usein tunsin myös pienen kuonon töytäisyn, kun se tuli sohvalle viereeni, kun katsoin telkkaria. Tai sitten se saattoi nykäistä kevyesti hihasta tai lahkeesta hampailla. Se ymmärsi täysin mikä oli ihon ja vaatteen ero, eikä koskaan näykkäissyt paljasta ihoa. 

Nyt kun kirjoitan tätä muuten, on vuorokausi jo vaihtunut ja kello on 01:01.

No, aamulla en ajatellut tuota suhdettani Oskuun sen kummemmin. Se vain käväisi mielessä ja tietoisuus siitä, että Osku oli sielunkumppanini ja mieleen jäi leijumaan tuo päivämäärä tietämättä miksi se näin tuotiin.

Nukuin vielä tuon klo 10 heräämisen jälkeen ja lopulta nousin siivoamaan ennen kuin asiakas tulisi. En ehtinyt syömään mitään ennen sitä, mutta olen tottunut siihen ja monesti ihan tietoisestikin siirrän syömisen hoidon jälkeen tapahtuvaksi, sillä tunnen, että pääsen korkeampiin energioihin, jos en ole juuri syönyt.

Asiakas oli tuttu vuosien takaa ja ensimmäistä kertaa energiahoidossa. Tunsin jännityksen ja jonkinlaisen varovaisuuden ilmassa, joka sai minut hermostumaan tavallista enemmän. Koin, että ko. henkilö oli ystävällinen ja halusi uskoa ja olla avoin, mutta hänellä oli paljon epäilyksiä pinnan alla. Hoito ei varsinaisesti mennyt pieleen, mutta siinä oli elementtejä, joista en pitänyt. Ja omat epävarmuuteni nousivat pintaan. Koin jotain painetta eikä hoito soljunut entiseen tapaan. Hoidettava herätti minussa ristiriitaisia tunteita, joita minun oli vaikea sulkea pois ja epäilen, että meillä on jokin entinen elämä, jossa hän on ollut minua korkea-arvoisemmassa asemassa.

Kun tuo asiakas lähti, niin pettymyksen ja epävarmuuden tunteet nousivat pintaan nostaen epäilystä itseäni kohtaan ja häpeää heikkoudestani. Ensimmäinen ajatus oli, että miten tällaista voi tulla juuri nyt. Näinkö minut palkitaan, juuri kun olin niin kiitollinen ja onnellinen hyvistä kokemuksista, niin tätäkö siitä sitten tulee? Mutta sitten tajusin... tämä on juuri se ansa ja harhakäsitys mikä tulee, jos uskotaan pelkkään vetovoiman lakiin ja unohdetaan se mikä on korkeammaksi parhaaksi. Kukaan ei tietenkään haluaisi koskaan vastaanottaa vapaaehtoisesti niitä huonoja kokemuksia. Ei silloin, kun menee hyvin – miksi haluasi pilata hyvän fiiliksen, mutta ei varsinkaan silloin, kun on jo valmiiksi siipi maassa – lyö lyötyä tunne. Mutta mikä olisi maailmankaikkeudelta rakkaudellisempi teko? Ehkä kuitenkin antaa tuo vaikea kokemus silloin, kun olen vahvistunut ja saanut positiivista palautetta niin, että tiedän olevan muunkinlaisia kokemuksia. Tietysti tuosta tulee helposti tunne, että putoaa korkealta, mutta toisaalta en putoa ihan alas asti. 

Minulle tuodaan nyt symbolinen vertaus tähän kohtaan. Korkea talo, jonka sisälle olen rakentanut portaat. Olen kiivennyt tuonne ylös, aivan ullakolle asti ja ihailen kattoikkunasta kirkasta tähteä. Viimeiset askelmat ovat vielä huteria. Ne sortuvat ja tipahdan alas. Vaikka säikähdän tippumista, en putoa aivan kellariin saakka, mistä olen rakentamisen aloittanut, sillä sen päälle olen rakentanut jo tukevan perustan. Ja tiedän, että koska olen jo kerran onnistunut rakentamaan rappuset ylös saakka, voin jatkaa rakentamista ja vahvistaa rappusia, niin että ne kestävät paremmin.

Miksi tämä kokemus sitten oli tarpeen? Miksi itsetunnon romahdus ja pettymys vyöryivät ylitseni tässä kohtaa. Siinä mielessä vetovoiman laki itse asiassa toimii, että syvällä sisimmässäni on vielä epävarmuutta ja pelkoa ja nostamalla pintaan sitä, voin sitä purkaa ja poistaa. Itse asiassa nyt kun ajattelen tarkemmin niin, vaikka tuossa edellisessä kirjoituksessa kuvittelin tuovani onnistumisen ja ihmeiden sanomaa sekä kiitollisuutta, niin olihan siinä myös egon halua todistaa, että olen hyvä jossakin. Ja jos minussa on halua näyttää ja esitellä sitä kuinka pitkälle olen päässyt ja että olen hyvä jossakin niin se on egoni hallintaa. Jos tunnen tarvetta vahvistaa itseäni näin, niin perustan itseni hyväksymisen sille ulkopuoliselle kokemukselle.

Maailmankaikkeus siis nosti esiin sen kaikessa rakkaudessa tuomalla minulle tilanteen, jossa saan katsoa syvemmälle itseeni. Saan kysyä, miksi yksi epävarma ja haparoiva kokemus, pyyhkii pois kaiken aiemman. Olenko perustanut onneni suoriutumiseeni? Rakastanko ja tuenko itseäni silloinkin, kun olen heikko? Silloin, kun sitä itse asiassa eniten tarvitsen. Lohdutanko ja tuenko itseäni vai kyseenalaistanko uskottavuuteni kokonaan? Miksi rakkauteni ei ole pyyteetöntä?

Toisaalta olen myös tietoinen siitä, että tällä hetkellä käyn oman voiman oppiläksyä. Soul Schoolissa sain tiedon, että tämä on nyt ensisijainen tehtäväni – siis itseni vahvistaminen. Kuulin myös, että voin ottaa asiakkaita, mutta minun tulee huomioida, että silloin saatan törmätä myös haastaviin asiakkaisiin. Olen siis ottanut tämän askeleen tietoisesti, sillä haluan edetä oppiläksyssäni. Silti tämä tilanne pääsi yllättämään.

Ehkä se suurin pettymys oli siihen miten reagoin. Että tuo tilanne jotenkin söi minua sisältä. Kuin se olisi yhtäkkiä muuttanut minua – pienentänyt minut takaisin itsestään epävarmaksi tytöksi. Ihan niinkuin en olisi kasvanut ja kehittynyt ollenkaan. Missä oli voima ja varmuus. Mutta ei, se vain näyttäytyy niin ja tuntuu siltä. Koska olen auki, uskallan sukeltaa sisälleni koko tunteeseen. Se on vaihe ja prosessi. Sen tarkoitus onkin nostaa tunne täysillä pintaan. Miten muuten saisin sen kohdattua? 

Seuraava järkytys oli kuitenkin se, että lamaannuin enkä tiennyt mitä tehdä. Mutta a-aa, kaikella on tarkoituksensa vaikka sitä on vaikea uskoa. Tein hätäisiä johtopäätöksiä siitä, että en osaa auttaa itseäni vaan masennun. Tähänkin hetkeen kätkeytyi tosin oivallusta. Mietin tuossa kohtaa, että tarvitsen hoitoa tai ystäviäni ja mietin kehen ja miten ottaa yhteyttä. Mutta samaan aikaan ymmärsin, että tuo tarve tukeutua muihin, heikensi jälleen minua. 

Yksi suurimmista ja tärkeimmistä oivalluksista, joita koin yksin matkallani Aasiassa oli se, että kun minulla ei ollut ketään muita kuin itseni johon turvautua, pääsinkin paremmin jaloilleni enkä vajonnut epätoivoon vaikeita asioita prosessoidessani. Kun päästän ajatukseni vähänkin karkaamaan siihen suuntaan, että tarvitsen jonkun muun ihmisen vahvistusta, niin luovutan itse itsestäni. Haen varmaankin siten korjaavaa rakkautta ulkopuoleltani, laastaria haavani päälle. Mutta hittolainen, annan siinä kohtaa haavan vuotaa ja vuotaa. Näytän, että katsokaa nyt miten paha haava on ja miten paljon tarvitsen apua. En usko omiin ensiaputaitoihini. Vaikka todellisuudessa, voin heti painella haavaa oikeista kohdista ja saada tilanteen rauhoittumaan. Ja vain itse voin tuon haavan parantaa vaikka joku muu oireita lievittäisikin.

Onpas nyt symboliikkaa. No, niinhän se taisi olla, että tuossa viime kirjoituksessa haikailin symbolisia tarinoita, nyt niitä sitten alkaa tulla :D

Baa, taas tulee niin paljon asiaa, etten pääse asiaan :P Tai siis kun palan halusta kertoa oikeasti sen mihin tämä ilta päättyi. Eli tuo epävarmuus-pettymys-lamaannus johti siis siihen, että kykenin lopulta laittamaan vain ystävälleni Rikulle viestin, että voisiko hän ottaa jonkun kortin minulle, kun en tiedä miten toimia. Hän ei huomannut viestiäni ja vajoilin jonnekin masennuslandian puolelle.

En ollut syönyt mitään koko päivänä ja heti hoidon jälkeen oli jo kova nälkä, mutten kyennyt laittamaan tikkua ristiin asian eteen. Ajattelin etäisesti laittaa musiikkia ja meditoida/tehdä hoidon itselleni, jotta saisin purettua tunnetta. En kuitenkaan oikein saanut kiinni ja nukahdin. Heräilin muutaman kerran ja kuulin tekstareita – Riku oli jossakin vaiheessa vastannut kortinnosto viestiin. En jaksanut vastata enkä edes nousta ja vajosin taas uneen. Jossakin mieleni perukoilla olin järkyttynyt siitä, että olin tässä jamassa. 

Lopulta Katarinan tekstiviesti aktivoi minut. Hän kysyi voiko tulla huomenna hoitoon ja jotenkin tiesin jo tekstarin äänen kuullessani, että tähän reagoin. Se sai jotenkin energiani kohoamaan. Ehkä se oli päinvastainen rooli – ajatellessani Rikua, koin itseni uhrina ja kaipasin hänen apuaan. Mutta nyt tunsin, että minua tarvitaan – se pisti sivuuttamaan oman tilani. Aktivoiduin vastaamaan viestiin ja lopulta hitaanlaisesti ylös sängystä. Tajusin, että kello oli 21 enkä ollut syönyt enkä juuri juonutkaan koko päivänä. Mietin kauppaan lähtöä, mutta jotenkin sain tuhrattua aikaa koneella melkein kymmeneen saamatta lähdettyä ja sitten silmiin osui uudelleen aiemmin noteeraamani kutsu ”portti-meditaatioon”.

Tajusin, että yhdistyminen tähän meditaatioon energeettisesti, voisi olla se mitä tarvitsen. Meditaation kuvauksessa luvattiin mm. että ”tuon prosessin kautta pääsee uuteen tietoisuuden tilaan, joka mahdollistaa itsensä rakastamisen ilon kautta”. Tajusin yhtäkkiä, että voisin päästä aika korkeisiin energioihin, kun en ole syönyt koko päivänä. Mitä nyt enää on yksi lisätunti. Samaan aikaan mieleeni alkoi tulla koko kuvion nerokkuus. Olisinko muuten ikinä tullut ”paastonneeksi” koko päivää, jollei tuo masennus olisi iskenyt. Aloin sytyttelemään kynttilöitä ja katsomaan sopivaa meditointi musiikkia. Kun sain viimeisenkin kynttilän palamaan, katsahdin kelloa: tasan klo 22. No eiköhän tämän pitänyt mennä juuri näin.

Edelleen syömättä tasan klo 22 yhdistyin siis energeettisesti tuohon meditaatioryhmään. Aluksi kävin läpi kuin filminauhana suhdettani kaniini. Näin myös hetket, jolloin hermostuin kanille ja huusin tai näpäytin kuonolle hänen tehtyä jotakin ihmismielen näkökulmasta ”pahaa”. Kani vain toteutti lajille luonnollista käyttäytymistä, mutta nuorena tyttönä rinnastin hänet ihmislapseen ja käyttäydyin pikkuvanhasti välillä ankarastikin. Pyysin anteeksi Oskulta ja annoin myös anteeksi itselleni huonon käyttäytymiseni – enhän osannut muuta. Rakastin kuitenkin tuota kania täydestä sydämestäni.

Jossakin vaiheessa näin jotain sekavia juttuja, leijumista, valoa, värejä. Kävin läpi chakrani ja ensimmäistä kertaa koin, ettei minun tarvinnut keskittyä niiden avaamiseen vaan se kävi kuin olisi pikavauhtia järjestyksessä naks, naks, naks... napsautellut luukut auki. Ensin etupuolelta ja sitten vielä takaa. Tämän jälkeen tuntui kuin sielu olisi lähtenyt minusta yhdistymään jonnekin... ja heti perään tuli tieto siitä, että sielutasolla on tapaaminen sielunkumppanin kanssa. 

Odottelin hetken tuleeko sieltä jotain tietoa, mutta jotain muuta katselin tuossa jonkin aikaa, mitä en nyt edes muista. Tuntui, että vajosin jonnekin syvälle ja oli kaikenlaisia ohikiitäviä näkymiä, mitä en pysty edes palauttamaan mieleen. Jossakin vaiheessa kuitenkin havahduin siihen, että katselen laivaa. Selvästi valkoista isoa laivaa, jossa oli pyöristetyt ikkunat. Katsoin ikäänkuin ulkopuolelta laivan ikkunasta sisälle. Sisällä näin vaalean pitkähiuksisen nuoren miehen. Ja tämä oli todella yllättävää... nimittäin olen nähnyt aiemmin sielunkumppanini hahmon, jotakin ääriviivoja, fiilistä, onko tumma vai vaalea, mutta yleensä näky ei ole kovin selkeä. Nyt näin hänen kasvon piirteensäkin hyvin tarkkaan. Ketään hänen näköistään en ole nähnyt. Tosin jos johonkin hänet nyt yhdistäisi niin Apocalyptican Eicca Toppinen tuli vähän mieleen (se nousi, joten pitää nyt se jostakin syystä mainita). Mutta siis näin hänet todella niin selvästi, että tunnistaisin hänet jos tulisi kadulla vastaan.

Katselin häntä pitkään. Vaaleat, vähän kiharat hiukset ulottuivat hartioille. Okei, se onkin sitten vaalea. No, mutta ei mitään valittamista, pidin hänen kasvoistaan paljon. Hänessä oli lämpöä ja rentoutta. Keveyttä, kuten olen aiemminkin fiilistellyt. Valkoisesta isosta laivasta tuli erehdyttävästi mieleen ruotsinlaiva ja Silja. Mietin jälkeen päin, että hän näytti enemmän ruotsalaiselta kuin suomalaiselta ehkä hiukan pystyn pienen nenän perusteella. Varmuuden vuoksi minulle näytettiin, että hän istui risti-istunnassa jossakin mistä tuli mieleen jotakin henkistä ja että hänellä oli farkut jalassa. Ei siis mikään ”entisten elämien” hahmo. Mietin, että miksi laiva... kohtaammeko laivalla?! Tuli kuitenkin tunne, että ei... vaan hän on siellä laivalla nyt! Wau, siis voiko olla niin, että näen hänet reaaliajassa juuri nyt. Sitä en tosin tiedä kumpaan suuntaan hän on menossa... Heh, ei muuta kuin laivarantaan huomen aamulla ;D

Joo... mutta oikeasti tulee kuitenkin epäilyjä mielestä... voisiko oikeasti olla, että näin hänet. Todellisen ihmisen? Mutta jos hän nyt on se sielunkumppani, joka on tulossa elämääni, niin se on muuttunut. Siis tarkoitan, että tämä ei voinut olla sama josta sain välähdyksiä keväällä. Mutta voihan se olla niin, että kun olen välissä muuttanut toiveitani niin tuo henkilö on muuttunut.

Ovela mieleni yrittää varautua kaikkeen. Mietin, että ehkä minua halutaan harhauttaa tällä näyllä, että en laittaisi liikaa odotuksia johonkin toiseen. Tiedän, että joskus joku tieto tulevasta tulee vain sen takia, että on korkeammaksi parhaaksi uskoa niin. Suhtaudun muutenkin skeptisesti tulevan ennustamiseen... Uskon, että se tuleva voi muuttua sen perusteella mitä valintoja tekee ja että joskus tulevan näkeminen aiheuttaa sen, että alkaa elää sen mukaisesti – joskus vahvistaen tulevaa, joskus taas muuttaen sitä.

Mutta osa minusta haluaisi kovasti uskoa tähän näkyyn. Kesällä meditoidessani sain edellisen yllättävän ja voimakkaan vision, joka tuntui tulevan näkemiseltä. Tämä on todella uutta minulle enkä koe, että omat vahvuuteni ovat olleet todellisten asioiden tarkassa näkemisessä vaan enemmänkin, tiedon ja tunteiden tunnistamisessa ja tämän hetken tarkastelussa. Mutta tämä kesäinen näky tuntui todelta.

Siinä näin yllättäen itseni tyhjässä asunnossani. Olin vienyt kaikki tavarat pois ja tein viimeistelysiivousta, pyyhkien pintoja haikein, mutta onnellisin mielin. Oli selvää, että olen muuttamassa pois. Koin, että tämä tapahtuisi ennenkuin maa on valkoisena. Sitten seuraava tunne oli, että seison ulkona pakkasessa. Nyt on jo lunta, hengitys höyryää ja posket on kylmät ja punaiset. Joku mies seisoo ihan lähelläni ja kumartuu suukottamaan poskiani. Onni ja lämpö leviävät kasvoilleni. En näe miestä, mutta tunnen rakkauden. Jostakin tulee tunne, että eletään jotakin joulun-uudenvuoden aikaa.

Näin tämän varmaan joskus heinä-elokuun vaihteessa. Heti wow-fiiliksen jälkeen ensimmäinen ajatus, oli että eiii... tarkoittaako tämä sitä, että tapaan sielunkumppanini vasta talvella?! No, se syyskuun lopulla Suvin heittämät ”noin pari kuukautta oman oppiläksyn käymistä ennen kuin sielunkumppani voi tulla”, voisivat sopia tähän visioon. En vain halunnut uskoa sitä. Ajattelin, että jos minulle vain näytettiin, että olen vielä talvella Suomessa, kun olen jonkin verran miettinyt sitä, että olenko lähdössä ulkomaille. Siis muuttamassa ehkä? Se tunne on kuitenkin ollut siitä lähtien kun palasin Aasiasta ja sen suuntaista viestiä tulee silloin tällöin. No, ei siitä sen enempää. Se selviää aikanaan.

Jaahas, tulipa taas tekstiä. Jaksaakohan kukaan näitä lukea loppuun? :D No jos joku luki tänne asti, niin kiitos siitä ja kaunista syyspäivää/iltaa/yötä mitä aikaa ikinä kukin elääkään :) <3