Omaa voimaa

 Oma koulutusohjelma on ihan tosissaan nyt käynnissä. Ja näitä tankataan kovasti päivittäin:

1. Minulla on kaikkea riittävästi (materiaalia, rahaa)

2. En tarvitse ketään muuta (ihmistä)
    
   
   
   

Tuntuu, että jostain syystä tuo raha-ongelma on tosi pinnassa ja saan monta kertaa päivässä itseni kiinni siitä, että huoli puskee päälle. Saan vakuuttaa itseäni siitä, että kaikki on hyvin ja tulen pärjäämään. Nyt ei pidä tuijotella lompakkoon tai tilitietoihin ja miettiä järjellä vaan uskoa, että rahaa tulee. 

Mitä tulee tähän muista ihmisistä irtipäästämiseen, jota käsittelin viime kirjoituksessa... no siihen ajatukseen sain edelleen vaan vahvistusta eilen. Haluan edelleen ja ehkä vieläkin vahvemmin eristäytyä. Entisestään on kärjistynyt ja mielessä on nyt hyvin kirkkaana 2 lausetta: ”En ota vastaan ohjeita keneltäkään” ja ”Minä tiedän itse”.

 

Ehti tuossa välissä jo hiukan pehmentyä ajatukset ja Rhonda Byrnen Voima-kirjaa lukiessani löysin itsestäni rakkautta maailmankaikkeutta kohtaan. Olin ilmoittautunut jo ennen tätä irtaantumis-ajatustani sisäisen lapsen eheyttämis -ryhmämeditaatioon. Meditaatio olikin ihan loistava ja avaava. Tuli tunne, että sen lisäksi, että se avasi minulle itselleni paljon, niin on tarkoitus, että lähiaikoina vien myös sanomaa eteenpäin sisäisestä lapsesta ehkä hoitojen tai kanavointien kautta. 

Mutta... meditaation jälkeen tapasin kollegan jonka kanssa ollaan oltu tekemisissä vain facebookin kautta. Ajauduin hänen kanssaan keskusteluun, jossa hän, melko tiukkaan sävyyn ojensi minua nähtyään erään tarjoukseni yhdessä FB ryhmässä ”älä ikinä tarjoa mitään hoitoja noin halvalla”. Hän piti jonkinlaisen palopuheen siitä miten hän ei uskoisi, että joku tietää mitä hän tekee, jos tarjoaa hoitojaan noin halvalla ja että itsekunnioitusta pitää olla jne. Olin ehdottanut hänelle vaihtarihoitoja ja hän totesi, että ei tee kanssani vaihtareita ennenkuin otan ”kunnon hintaa” hoidoista. Hän myös mainitsi, että oli itsekin ”huorannut” aikanaan. Minä vain kuuntelin ja nieleskelin. Olin mennyt ko. tapahtumaan niin avoimena ja lempeänä, etten yhtään osannut varautua siihen, että joutuisin tilanteeseen missä pitäisi puolustautua. Ja osuihan hän toki aiheeseen, jota olin itsekin pohtinut. Hän koitti kovasti pehmittää sanojaan sanomalla, että tämä ei ole arvostelua ja että kaikella rakkaudella ja hän haluaa vain tsempata... ehkä se teki siitä vielä pahemman. Mitä minä kuulin oli vain se, että joku asettuu minun yläpuolelleni. ”Kuka sinä olet minulle kertomaan miten minun pitäisi toimia”. Ajatus sai minut jälkeenpäin ihan raivon partaalle, jota purin vasta kun pääsin kotiin. Ko. tilanteessa kykenin vain sopertamaan, että otin tämän vähän loukkaavana, mutta ymmärrän, että kyse on minun tunteestani. No näinhän se onkin. Olisin silti voinut vetää rajat. Mutta todellisuudessa tuokin oli edistystä, etten sentään vaan hymyssä suin ottanut vastaan kaikkea mukisematta.

No tokihan on selvää, että vedin puoleeni tätä. Vastaava vähän lievempi tunne tuli erään toisen facebook-tutun kanssa chat-keskustelussa muutamia päiviä aiemmin. Mutta tämä tilanne tuli niin puun takaa, että olin aluksi myös tosi loukkaantunut maailmankaikkeudelle. Harmitti, kun olin juuri ehtinyt kokea niin suurta iloa ja innostusta saadessani yhteyden sisäiseen lapseeni ja sitten tuli tällainen taka-isku. Mutta eihän maailmankaikkeus minua rankaissut. Minä vedin tätä puoleeni, koska sisälläni on vielä heikkoutta muiden ihmisten edessä. Saatan olla itse jo varma siitä mitä tunnen, mutta tämä osoitti sen, etten vielä osaa puolustautua vahvoja ihmisiä kohdatessani. Tarvitsen siihen vielä vihaa. Ja tarvitsen vielä aikaa itseni kanssa, jotta vahvistun.

Mutta niin... ainahan siinä on kasvun paikka kun joku herättää vihan. Minuunhan se osuu. Sen lisäksi, että minussa on heikkoutta, on muutakin... Ja nyt tulee se vaikein kasvun paikka. Myönnän, että ehkä minun pitää itsekin luopua neuvojen tyrkyttämisestä.

 

Onko tämä samalla opetus olla antamatta ohjeita muille. Onko tämä viesti minulle, että älä puutu muiden elämään vaikka näkisit mikä heitä voisi auttaa. Se on ego, joka haluaa niin innokkaasti tyrkyttää. Se on kuin se eturivin tyttö joka viittaa ja hihkuu ”opettaja opettaja, minä tiedän”. Se ei malta olla sanomatta ja näyttämättä, että minä tiedän. Minun eturivin ego-tyttö haluaa sanoa, että tässä kohtaa minä näen sinut ja tilanteesi selkeämmin ja paremmin kuin sinä itse... minulla on tietoa ja viisautta ja osaan käyttää sitä.

Mutta en minä ole ollut viisas. Viisas ihminen on kärsivällinen. Hän odottaa sopivaa hetkeä. Viisas ihminen odottaa, että se joka tarvitsee apua, tulee hänen luokseen. Hän odottaa sitä hetkeä, että toinen on kypsynyt siihen, että todella on valmis ottamaan vastaan. Viisaan ihmisen ei tarvitse todistella ja näyttää, että hän tietää. 

Olen tiennyt sen jo pitkään... olen tiennyt, että sen kuuluu mennä niin, että minun luokseni tullaan pyytämään apua eikä niin, että minä tarjoan apuani. Mutta olen halunnut auttaa ihmisiä voimaan paremmin heti nyt. Mitä on auttamisen haluni todellisuudessa? Onko se halua kontrolloida? Onko auttamisen haluni halua näyttää, että osaan. Varmasti siinä on molempia, mutta tunnistan myös jonkun pelon... pelon siitä, että jonkun elämä menee pieleen ja minä olisin voinut vaikuttaa... toisin sanoen, koen, että ihmisten kohtalo olisi vastuullani. No niin, tässä päästiin taas tähän vastuukysymykseen. Liekö se yksi läheisriippuvuuden peruspilareista, jonka luulin jo kaataneeni. Eli kerrataanpa taas  M i n ä - e n - o l e - v a s t u u s s a - k e n e s t ä k ä ä n - m u u s t a - k u i n - i t s e s t ä n i.

Ja sitten... onko minun näkemys edes se mikä voi saada ihmiset voimaan paremmin. Mikä oikeasti saa ihmiset voimaan paremmin. Parasta minulle on ollut se, että olen oppinut itse näkemään ja löytämään ratkaisut. Jos tuon vastaukset tarjottimella jollekin toiselle, niin vien häneltä pois löytämisen ilon. Vien toiselta pois sen, että hän voisi itse oivaltaa. Ja tarkoitan tässä nyt enemmänkin sitä mikä tapahtuu varsinaisen hoitotyön ulkopuolella. Kanavointi on asia erikseen. Ja auts, nyt tämän kirjoitettuani ja julkistettuani, nousee pieni pelko siitä, että tästä tullaan huomauttamaan minulle, jos ja kun tähän ansaan vielä astun.

Voi pyhä armollisuus. On hyvä saada itsensä heräämään, mutta huomaan myös tietyn ankaruuden tässä itseä kohtaan. Se on ristiriitainen. Toisaalta olen ylpeä itsestäni, että nöyrryn myöntämään tämän ja haluan toimia puhtaammista lähtökohdista. Toisaalta taas joku kriittinen minäni taitaa uskoa, että ansaitsen kurinpalautuksen, jonka juuri annoin itselleni. Voisinko muuttua ymmärryksellä ja lempeydellä? 

Tiedän myös, että minulla on vielä käsiteltävää egoni hyväksymisessä. Jos tämä onkin osa minua, joka minun pitää hyväksyä. Osa jota en kestä muissa, koska en kestä sitä itsessäni. Huh, tässä onkin vielä sulateltavaa. Mutta vaikka olen risteyksessä enkä tiedä kumman tien tulen valitsemaan niin julkaisen tämän kirjoituksen tällaisenaan. Koitan uskaltaa näyttää tämänkin vaikka se herättääkin pelkoa siitä, että jollakin on tähän selkeä neuvo, jonka hän haluaisi kertoa minulle. Mutta ystävät hyvät... antakaa minun olla eksyneenä pimeässä yksin. Antakaa minun haparoida ja etsiä oikeaa ovea ja luottakaa siihen, että löydän valoon. Niin minäkin koitan antaa teidän hakea vastauksia itse silloin kun sitä tarvitsette. Vaikka saatattekin joutua sanomaan sen minulle yhtä selkeästi kuin minä sanoin sen nyt teille. Kiitos ja anteeksi. Rakkaudella.