Irtautumista kaikesta

Eksistentiaalinen kriisi. Tämä oli sana, joka tuli mieleeni tämän hetken tilanteesta. Mielessäni oli, että kriisini on aika kattava, mutta vasta katsottuani googlesta mitä eksistentiaalinen tarkoittaa, ymmärsin, että todellakin olemassa olooni liittyvästä kriisistä on kyse. Tarkemmin varmaankin mitä minun olemassa oloni tarkoittaa tässä kohtaa elämää.

Viime päivinä olen hakenut tukea, ymmärrystä, samaa aaltopituutta. Olen huomannut kaipaavani yhteisöllisyyttä tai asioita, jotka yhdistävät.

 

Mutta mitä olen saanut. Epäsuorasti ja suorasti olen saanut viestiä, että en saa olla sellainen kuin olen, teen väärin enkä ymmärrä.

 

Tunnetasolla minut on ohitettu, hylätty, minut on haukuttu, minulle on suututtu, minun ongelmiani on ylen katsottu, on asetuttu minun yläpuolelleni. Ja minun kykyäni ymmärtää ja nähdä tilanteeni, on aliarvioitu. Tai ainakin siltä on pohjimmiltaan tuntunut.

 

Kipuiltuani, tunnettuani itseni yksinäiseksi, loukkaantuneeksi, surulliseksi ja kieriskeltyäni raskaassa olossa aikani, olin lopulta aivan täynnä kaikkea. Päätin sulkeutua kaikesta, katkaista yhteydet kaikkiin ihmisiin ja sulkeutua kotiini. Aluksi vain siksi, että suututti ja ärsytti, kun tuntui, etten saanut kaipaamaani tukea ja ymmärrystä mistään. Päinvastoin. Lopulta voin sanoa, että kaikki viime aikojen tapahtumat ja merkit ovat johtaneet siihen, että voin luottaa vain itseeni. Tai ehkä nyt vihdoin viimein alan oikeasti luottamaan itseeni. Varoituksen sana, nyt alkaa tulla tunteella. Älköön kukaan ottako turhaan itseensä. Mutta...

Haluan tarjota vain parasta itselleni. Kuinka monesta läheisestäni voin mennä takuuseen. Kuinka monen läheisen kanssa todella tunnen oloni hyväksi. Mitä haluan tarjota itselleni jatkossa. Luottaisinko siihen, että tiedän. Luottaisinko siihen, että teen juuri niin hyvin kuin osaan ja pystyn. Luottaisinko siihen, että kaikki on hyvin tässäkin vaiheessa ja juuri nyt EI OLE MITÄÄN MITÄ MINUN PITÄISI TAJUTA TAI TEHDÄ PAREMMIN. KAIKKI oivallukset, kaikki tieto, kaikki muutos tapahtuu oikeaan aikaan, oikeiden oivalluksien kautta. 

Voisinko luottaa kaikkiin tunteisiini, myös niihin ensivaikutelman perusteella tuleviin. Että tiedän, keitä elämääni haluan. Käyn läpi tällä hetkellä sellaistakin haastetta, että kun näen syvemmälle ihmisen ydimpään ja tunnen sieluyhteyttä niin se hämäännyttää minut tässä ns. ihmiselämässä. Ei kaikki kauniit ja läheiset sielut ole tarkoitettuja elämääni, lähimpien joukkooni. Olen niin valmis avaamaan itseni ja kutsumaan elämääni ihmisen, kun koen jotakin syvempää ja hienoa toisessa. Toki kaikissa ihmisissä on hyvyyttä ja kauneutta. Minun pitää vain oppia luottamaan kaikkiin tuntemuksiini, myös niihin ensimmäisiin mitkä usein hylkään, kun pelkään että egoni tuo jotakin mikä ei pidä minua avoimena ja anna mahdollisuutta ihmiselle. On minun aikani alkaa tarjota itselleni vain parasta ihmissuhteissa, sellaista joka tuntuu kaikilla tasoilla toimivalta.

Tulee varmaankin vielä aika jolloin palaan tähän, että olen taas valmis ja toiselta pohjalta ottamaan kaikki ihmiset avosylin vastaan, mutta NYT on aika karsia. Nyt on aika antaa vain hyvien ja minulle hyvien ihmisten tulla luokseni. On aika kutsua elämäänsä vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa asiat toimivat ja joihin voin luottaa. Vaikka se tarkottaisi sitä, että jäljelle jäisi vain hyvin vähän. Nyt on aika sulkeutua. En uskonut koskaan sanovani näin, mutta tiedän, että se vain on tarpeen tällä hetkellä. Aion olla varovainen siitä keitä päästän lähelleni.

Haluan suojella itseäni ja minulla on oikeus siihen. Ehkä jo ensi viikolla näen asiat eri tavalla ja olen eri mieltä, mutta minulla on oikeus tähän tämän hetkiseen tunteeseeni vaikka se kestäisi vain päivän. Minulla on oikeus muuttaa mieltäni ja luottaa sittenkin tunteisiini vaikka näkisin asian aivan päinvastaisella tavalla jo huomenna. Mitä sitten. Minä tiedän mitä tarvitsen juuri nyt. KAIKELLA on tarkoituksensa. 

Kun kirjoitin tätä tekstinkäsittelyohjelmalla ja olin tallentamassa tekstiä, piti laittaa jokin nimi tekstille. Jostain tuli työnimeksi: minä itse. Sehän kuvaakin hyvin tätä vaihettani. Tiedättekö sen vaiheen lapsella, kun hän alkaa itsenäistyä ja hän alkaa noilla sanoilla ilmaista, että haluaa näyttää osaavansa itse. Minun henkisessä kasvussa on tainnut tulla ”minä itse” -aika.

Olen tullut tähän pisteeseen kivun kautta. Kivun ja katkeruuden. Se oli oikea tie minulle. Mietin, että olen käynyt kaikenlaisia vaiheita tämän ns. itsenäistymiseni edetessä. Ensi askeleet olivat, että aloin ottamaan vastuuta tilanteestani ja tunteistani. Iso askel oli tietenkin se, että irtauduin niistä ihmisistä joihin olin luonut riippuvuutta. Otin avioeron ja seuraavaksi lähdin matkalle irroittautuakseni ystävistäni. Itse asiassa kaikesta mihin olin kiinnittynyt. Mutta tein sen ikäänkuin siksi, että oli pakko. Vaikka sydämessäni oli toki koko ajan hyvin suuri halu rakastaa itseäni, niin irtauduin vain koska sieluni ohjasi siihen suuntaan ja koska virta vei. Minun oli pakko opetella olemaan yksin ja irti koska muuta vaihtoehtoa ei ollut. Matkalla toki oli ihmisiä, joihin aina vähäksi aikaa kiinnityin, mutta irti piti päästää jatkuvasti – kehenkään yhteen ihmiseen en voinut pitkäksi aikaa jäädä kiinni.

Nyt tässä vaiheessa, minä itse teen sen. Olen niin kyllästynyt kaikkeen missä olen kiinni. Olen saanut merkkejä siitä, että mikään ulkopuolinen ei palvele minua. Vain minä ja minun sisäinen maailmani on se minkä puoleen voin kääntyä. Vain itseeni voin luottaa. En ole tässä koska ei ole muita vaihtoehtoja. Minä en enää HALUA muita vaihtoehtoja. Niin, ensimmäistä kertaa en alistu tilanteeseen, en tee oikein siksi, että niin olisi parempi ja että se johtaisi johonkin parempaan. Olen vain tässä kohtaa enkä juuri nyt halua elämääni ketään enkä mitään. En henkisiä opettajia, en selvännäkijöitä, en opastajia, en tuttavia, en rakastajia, en sielunkumppaneita, en ystäviä. Vain minä. Onko selvä. Minä riitän. Piste.