Arvostelun pelkoa

-->

Heti ensimmäisen kirjoituksen jälkeen olen kamppaillut itseni kanssa siitä, etten miettisi kuka lukee blogiani ja millaisen vaikutelman kirjoitusten perusteella saa. Vaikken omalla nimelläni /kuvallani esiinnykään, tiesin heti alussa, että tutut tunnistavat minut helposti kirjoittamieni asioiden, profiilin ja kuvien perusteella. Luotin kuitenkin siihen, että oikeat ihmiset löytävät blogini ääreen ja kaikki menee niinkuin on tarkoitettu. 

 Olen antanut osoitteen neljälle ihmiselle ja tiedän sen lisäksi yhden ihmisen, joka on blogiani lukenut, mutta blogin taustatiedot paljastavat, että blogia on luettu yli 60 kertaa. Vaikka epäilen, että vain murto-osa on todella lukenut kirjoitukseni kokonaan niin selvästi tämä on nostanut pintaan pelkoani siitä, että minua arvioidaan. Mutta hyvä niin. Sitä kautta pääsen taas kiinni siihen, mitä minun on vaikea hyväksyä itsessäni.

Huomasin tekeväni kymmeniä korjauksia viimeiseen kirjoitukseeni, kun aina löysin jotakin mikä pisti silmään. Huomaan nyt katsovani kriittisellä silmällä yksityiskohtia, joita en ole korjannut, kuten sitä että sekoitan kirjakieltä ja puhekieltä. Välillä olen minä ja välillä mä :) Päätin kuitenkin, etten lähde tässä kohtaa muokkaamaan ko. asioita. Eihän tuolla nyt pitäisi olla niin väliä, jos kuitenkin molemmilla ilmaisuilla todennäköisesti ymmärretään mitä tarkoitan. Se ei tietenkään olekaan pointti vaan haavani, joka johdattaa hyvin syvään juurtuneen alemmuuden tunteen äärelle ja pelkooni siitä, että minua pidetään yksinkertaisena tai tyhmänä.

Samainen haava nostaa päätään miettiessäni olenko selittänyt asiat loogisesti ja kattavasti. Ymmärtääkö lukija, että näen asian monelta kantilta ja kuinka pitkän tien olen kulkenut näitä asioita pohtien. Tuleeko esiin se, että olen työstänyt esiin nostamiani ongelmia jo pitkään. Toisaalta saako se näyttämään minut siltä, etten oikeastaan ole edistynyt juurikaan, kun vieläkin kamppailen tämän kaltaisen asioiden kanssa. Jos blogiani lukee joku jolla ei olekaan samoja kokemuksia kuin minulla ja henkisesti avatuneilla ystävilläni, pitääkö hän minua ihan hulluna ja hölmönä, kun kerron pyynnöistäni maailmankaikkeudelle ja odotan niiden toteutuvan perustelematta, että minulla on hyviä syitä uskoa näihin asioihin ja paljon kokemuksia pienistä ja isommistakin ihmeistä. Kun tuon vain esiin ne asiat minkä kanssa kamppailen ja mikä tuottaa vaikeuksia, ymmärtääkö kukaan miten paljon olen prosessoinut ja miten paljon edistynyt pitkällä tielläni.

Ja tiedostan samalla, että kaikella edellä mainitulla paikkailen ja tunnen tarvetta kertoa, etten ole niin tyhmä ettenkö tajuaisi virheitäni ja puutteitani ja ettenkö olisi kykenevä arvioimaan itseäni ja sitä miltä kuulostan. Että jos esitän kritiikin itse, niin se vie pohjan toisten kritisoinnilta. Mutta tämä on sitä vanhan minän tapaa ajatella. Antaa egolle valta ja peilata toisten kautta sitä minkä arvoinen olen.

Ehkä paras pelastajani on pyrkimykseni totuuteen ja haluni olla läpinäkyvä. Tästä oikeasti voin olla ylpeä itsessäni. Heh, olipa vaikea kirjoittaa edellinen lause. Taas käy mieli taistoon. Voinko nyt todella sanoa noin. Vaikutanko jotenkin egoistiselta tai ylpeältä. Tuleeko tämä sydämestä vai halusta tehdä vaikutus muihin. Voinko seisoa tämän takana. Ovatko ystäväni samaa mieltä. Ja hetkinen, kertooko tämä oikeastaan mitään minusta. Pyrkimys ja halu. Ovatko ne vielä oikeasti edes mitään? :D 

Mutta mistä juontaa juurensa tuo ”tyhmyyden” pelko. Yksi syy varmaan on se, että olen perus-duunariperheestä enkä itsekään ole kouluttautunut opistotasoa pidemmälle. Ainakaan jos puhutaan virallisesta koulutuksesta. Jos miettii elämän koulua ja sitä maailmankaikkeuden, ihmismielen ja sielun opiskelua mikä minulle on auennut tietoisuuteni laajetessa, voisi oppimääräni olla aika laaja ;) Mutta jollakin tavalla olen aina tuntenut huonommuutta korkeasti koulutettuihin nähden

-->ja tiedostanut, että sivistyksessäni on aukkoja.

Toisaalta ehkä vielä suurempi vaikuttaja on se, että kasvoin hyvin vahvojen persoonien varjossa. Isoveljeni oli minua 6,5 vuotta vanhempi (lapsena tuo puoli vuotta oli aina tosi oleellinen) ja tietenkin kehityksessä paljon minua edellä. Vertasin itseäni aina häneen ja kun hän oli verbaalisesti nokkelampi, siis terävä, nopea ja sanavalmis, niin koin, että minä rauhallisempana ja pohtivaisempana, jäin aina toiseksi. Myös tätini, joka vietti paljon aikaa meillä oli luonteeltaan hyvin samankaltainen. Vaikka äitini ei ollut niin verbaalinen, oli hän kuitenkin hyvin vahva luonteeltaan ja osasi pitää puolensa sekä ottaa tilaa. 

Tämä kolmen kopla nakersi itseluottamustani, sillä hyvin erilaisena ihmisenä en tuntunut saavani tilaa. Tätä ei edesauttanut se, että tiedostin olevani hyvin samanlainen kuin isäni, herkkä ja pohdiskeleva, mutta joka myöskään ei saanut ääntään kuuluville ja joka jyrättiin helposti. Jo hyvin nuorena aloin kantamaan huolta isästä. Monesti hiljaisena kuuntelijana ymmärsin ja aistin asioita mitä ei sanottu, mutta painoarvo pistettiin sanoille

-->ja sille kuka esitti asiansa kärkkäimmin ja vakuuttavimmin. En ymmärtänyt muiden hyökkäävää tapaa kommunikoida, mutta ajattelin, että vika on minussa. En voinut siis hyväksyä itseäni sellaisena kuin olen vaan halusin olla samanlainen kuin veljeni.

Ennen koulua olin eläväinen lapsi. Halusin olla laulaja tai näyttelijä. Olin rohkea ja tutustuin helposti ihmisiin. Hyväksyin kaikki sellaisena kuin he olivat enkä ollut kateellinen kenellekään. Halusin olla kaikkien ystävä. Mutta koulu muutti kaiken.

Olin pienestä asti ollut pyöreä ja vaikka pieniä ilkkumisia olin ulkomuodostani kuullut aiemmin, niin vasta ekalla luokalla koin kiusaamista ja, että minussa täytyi olla jotain tosi pahasti vialla. Onneksi kiusaajajoukko oli aika pieni, muutama poika ja pari tyttöä ja kiusaaminen rajoittui huuteluun pihalla tai kadulla. Minulla oli ystäviä, jotka sanoivat, että älä kuuntele ja joskus huusivat puolestani takaisin. Itse opin hyvin pian, että on parempi olla hiljaa kuin reagoida sillä yleensä kiusaaminen vain yltyi, jos sanoi jotakin.

En tiedä tarkkaan miksi, mutta pärjäsin tosi huonosti koulussa ala-asteella. Johtuiko se tuen puutteesta kotona, menikö energiani kiusaamisen välttelyyn vai oliko vain vaikea keskittyä kun oli niin paljon asioita mitä en ymmärtänyt ja koin olevani huonompi kuin muut, mutta varmasti nuo ensimmäisten luokkien huonot arvosanat jättivät minuun aika syvän leiman. Vaikka yläasteella pärjäsin jo aika hyvin, niin kesti kauan nostaa itseluottamukseni edes jotakuinkin normaalille tasolle. Ja kotonahan ei osattu kannustaa ja kehua. 

Arvelen, että kun pikku hiljaa sain paikattua sitä, että en ole sanavalmis, nokkela ja sievä, sillä, että pärjäsin sentään kohtalaisesti ylä-asteella ja suorastaan loistin kielissä, niin tuntui, että sain perheessänikin jonkinlaista arvostusta. Vaikka palaute tuli naljailun muodossa eikä minun kirjaviisautta arvostettu siinä määrin kuin itsevarmuutta ja sosiaalisia kykyjä niin ainakin pystyin tuntemaan olevani jossakin edes hyvä. 

Aloin vahvistamaan tätä itsessäni ja vaikka jo lukiossa luisuin sivuraiteille masennukseni alkaessa oireilla niin kiinnostukseni ja arvostukseni opiskelua, lukemista, tietoa, kirjoja ja itsensä kehittämistä kohtaan kasvoi. Kiinnostuin erityisesti psykologiasta ja huomasin, että vuosien tarkkailun ja kuuntelemisen ansioista olin imenyt aika paljon tietoa ihmisistä ja heidän käyttäytymisestään ja pystyin ymmärtämään melko hyvin ihmisten käyttäytymistä ja motiiveja.

Ulkonäköön liittyvä alemmuuden tunne ja haava on ollut niin syvä ja kokemukseni siitä, että en ole viehättävä, että varmaankin ollut tarve pitää kiinni siitä, etten vielä sen lisäksi olisi tyhmäkin. Vaikka en varsinaisesti älykäs ole kokenut olevani niin se, että olisi tyhmä, olisi vienyt aika hyvin pohjan. Näin kärjistäen tyhmä ja ruma on varmaankin siinä nuoren maailmassa ollut sen verran kattava yhdistelmä, että sen jälkeen ei ole mitään arvoa. Uskon, että tämä arvostelun pelko älykkyyttäni kohtaan siis juontaa juurensa tästä.

No niin, nyt on päästetty koko vyöry ulos. Itse ainakin tällä hetkellä uskon, että pelot ja mielen möröt on hyvä kohdata ja purkaa ulos ennenkuin voi päästää irti niistä ja kääntää mielensä oikeasti positiiviseksi. Jos koittaa välttää pelkoja ja ahdistusta ajattelemalla positiivisesti, saattaa käydä niin, että ei tunnusta sisällä olevia tunteita ja kieltää itseään olemasta sellainen kuin on. Eivätkä ne tunteet sieltä ohittamalla mihinkään lähde vaan vastaan tulee uudelleen ja uudelleen tilanteita, jotka nostavat ne pintaan. Kuten tämä blogi nyt minulle ;)

Haluan kuitenkin kaiken tämän jälkeen viestiä itselleni, että kaikki tunteeni ja ajatukseni ovat hyväksyttäviä ja että ymmärrän mistä ne tulevat. Mutta nyt kerron sille rakkaalle sisäille lapselleni jota on aikanaan loukattu, että minä en jatka loukkaamista itse. Minun ihmisarvoni ja mielipiteeni itsestäni, ei riipu siitä mitä muut ajattelevat. Palautan mieleeni, että tunnen itseni, tiedän millainen olen ja arvostan itseäni, vaikka muut ajattelisivat mitä. Tärkeintä on se mitä itse itsestäni ajattelen. Luovun myös turhista ja kohtuuttomista vaatimuksista itseäni kohtaan. Jos en nyt olisikaan se penaalin terävin kynä niin olen kykenevä arvioimaan omaa tilannettani ja käsittelemään omia asioitani ja etenen tielläni juuri niinkuin pitääkin. Kaikilla teoillani on tarkoituksensa. En ole opiskellut kirjoittamista eikä minulla ole korkeakoulututkintoa. Siitä huolimatta minulla on jotakin hyvin arvokasta: sisäinen viisaus ja suuri sydän. 

Syvä toiveeni on myös, että kaikki voisivat olla armollisia itselleen ja miettiä kaikella rakkaudella mikä haava heissä reagoi silloin, kun tulee tarvetta arvostella muita. Kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja jokaista ihmistä tarvitaan. Kenenkään ei tarvitse uhrautua eikä ottaa vastaan huonoa kohtelua, mutta jos löytää ymmärryksen miksi sellainen tulee omalle kohdalle, voi päästä eteenpäin ja antaa anteeksi.